JEREMIAH JOHNSON – Heavens To Betsy
(Ruf RUF 1277)
Jeremiah Johnson on Sydney Pollackin ohjaama, Robert Redfordin tähdittämä vuonna 1972 ilmestynyt elokuva. Eikä varmaan ole yllätys kenellekään, että samana vuonna syntynyt Jeremiah Johnson on saanut nimensä ko. elokuvan mukaan. Kahdesta muusta Blues Caravan -artistista Johnson poikkeaa siten, että ”Heavens To Betsy” on hänen toinen Ruf-julkaisunsa. Edellinen levy ”Straitjacket” ilmestyi 2018.
Minkälaista musiikkia on southernbluesrock tai onko sitä ylipäätään olemassa? Tuollaisia asioita pohdin levyä arvioidessani. Parin kuuntelukerran jälkeen olenkin jo valmis vastaamaan kysymykseeni: tämä levy on southernbluesrockia. Toinen jalka on tukevasti southern rockin valtatiellä ja toinen yhtä tukevasti bluesrockpolulla. Bluesrockähkyä ei kuitenkaan pääse tulemaan, sillä mukana oleva Frank Bauerin soittama saksofoni keventää menoa mukavasti.
Levyn alku on aika myrskyinen, kun ensin tulee White Lightning ja heti perään Tornado. Ensin mainitussa Lynyrd Skynyrd ja Jimi Hendrix ovat sulassa sovussa. Jälkimmäisessä yhdistyvät Skynyrd ja Rory Gallagher. Ecstasy edustaa levyn melodisempaa osastoa, ja jossain vaiheessa huomasin hyräileväni Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorin sanoja, hetken päästä tunnelma vaihtuu Wind Cries Maryksi, josta väliosan riffi on pöllitty. Ei ole vai? Selvä, rosiksessa tavataan!
Yksi kierrätysraitakin mukana on, Albert Kingiltä lainattu Born Under A Bad Sign. Hiukan epäluuloisin tuntein jäin lopputulosta odottamaan, koska sävelmä ei ole mikään helppo rasti. Kuten kaikki tietävät, on Kingin versio niin veret seisauttavan tiukka, ettei kukaan koskaan tule pääsemään edes lähelle. Johnsonin näkemys on raskas ja Kingiin verrattuna päiväntasaajan toisella puolella. Kun vertailukohdaksi otetaan Cream, niin silloinkaan ei olla samalla maanosalla. George Thorogood -vaikutteet pääsevät esille Showdown-kappaleessa. Muutamassa kohdassa Johnson kuulostaa edellä mainitulta jopa niin paljon, että jos asiaa ei tietäisi, voisin luulla kyseessä olevan Thorogoodin. Toinen Thorogoodin tontille astuva menopala on Castles In The Air. Sitä seuraava Long Way Home edustaa levyn balladiosastoa ja tuo mukavasti vaihtelua särökitarailottelun lomaan.
Lopetuskappale Preachers Daughter on paljon velkaa Blastersille. On tietenkin hieno idea laittaa rento ja kevyt sävellys albumin loppuun, tällä tavoin siitä jää varsin positiivinen kuva. Mikäli levy olisi toteutettu kitaran, basson ja rumpujen kanssa, ei kuuntelukertoja olisi arvioinnin jälkeen kauhean monta tulossa, mutta kiippareiden ja fonin mukanaolo pelastaa aika paljon.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
