JARKKA RISSANEN TONAL BOX Feat. KALLE FÄLT – Bones
(Humu 026)
Jarkka Rissasella on hurja luomisvimma päällä. Hädin tuskin on ehditty sulatella Sons Of Desertin kanssa tehty hieno ”Cargo” -CD, kun mies jo lataa kehiin uuden instrumentalialbumin. Tällä kertaa kokoonpanona on Tonal Box, jossa Rissasen ja hänen lukuisten kitaroidensa ohella kunnostautuu tuubaa ja bassoa soittava Jorma Välimäki sekä rumpujakkaralla ahkeroiva Jussi Kettunen. Spesiaalivieraaksi levylle on ilmaantunut saksofonisti Kalle Fält, jonka tunnetuimmat omat albumit ovat ”Hey-Baba-Re-Bop” (1975) ja ”Tehtiinpä lauluja uusia” (1977). Miestä on viety yli neljävuosikymmentä jatkuneen soittotaipaleen aikana kuin litranmittaa ympäriinsä ja yhteistyötä hän on tehnyt sekä Dannyn että Pepe Willbergin keralla. Nähtiinpä Fält myös lyhytikäisessä Albert Järvisen Quips-kokoonpanossa, kaikkineen miehen studiokeikkojen määrä ilmoitetaan nelinumeroisin luvuin.
”Bones”-otsikko kuvaa levyä paremmin kuin hyvin, sillä nyt mennään luihin ja ytimiin. Rissanen joukkoineen ei päästä kuulijoitaan helpolla, vaan asettaa heille haasteita ja tarjoaa lopuksi silkkaa iloista löytämisen riemua. Soittajan ja kuulijan löytöretki on yhteinen – ja jaettu löytämisen ilo näin moninkertainen. Tyylillisesti levyä on vaikea sijoittaa yhteen lokeroon. Tämä lienee tarkoituskin ja tyylikirjoa selaamalla törmää matkan varrella yhtä hyvin bluesiin, jatsiin kuin New Orleans’maiseen marssiinkin. Ja tämä oli vasta pintaraapaisu, sillä mitä pidemmälle edetään, muotoutuu musiikki aina vain monisyisemmäksi ja moni-ilmeisemmäksi.
Kalle Fält foneineen tasaa solistillista vastuuta Rissasen kitaroinnin kanssa. Kumpikaan ei pyri liiderin rooliin vaan kakku pistetään tasan soittajien (myös rytmiryhmän) kesken. Näin koettuna tuntuu pikemminkin siltä kuin miehet heittelisivät napakoita syöttöjä toisilleen, tarjoten joviaalisti makoisia maalintekohetkiä. Koukkuja tässä musassa on paljon, vilisemällä suorastaan, näin ei kuulijaa päästetä hetkeksikään herpaantumaan. Instrumentaalimusiikissa on tärkeänä pointtina loihtia kuulijalle mielikuvia ja ruokkia hänen mielikuvitustaan. Tässä tehtävässään ”Bones” onnistuu ja lopputulema on yltäkylläisen runsas.
Jos muutamalla lauseella koetan avata albumin sisältöä, niin Chickenhawk marssii kamelikompilla kehiin ja tyylilajia voisi kutsua down home -bluesiksi. Shamanistiseen menoon iskee lap steel -kitaran soinnit vaarallisen terävinä ja foni parkaisee villinä suoraan silmille. Bluesiksi lasken myös perinteisemmäm Down The Roadin, jonka shufflekomppi keinuttaa keveästi ja loppua kohden meno yltyy suorastaan vimmaiseksi. Shake puolestaan liikuttaa luitaan urbaanin funkin sykkeellä, tiukka vääntö -tokaisu kuvaa tätä parhaiten. Esitys on tiivis ja hyvin rytmikäs, ja vieläpä minimalistinen. Fonille irtoaa villi spontaanin kuuloinen väliosa, kitara tukee menoa paiskomalla tiukkoja liksejä sekaan kuumana kiehuvaan keitokseen.
Aivan vastakkaisesta suunnasta ponnistaa Heyday, jolla on perhosmainen kepeä ja irtonainen rytmi. Fiilis biisillä on kuin kauniina kesäpäivänä ja melodisuudessaan tämä ei vierasta popimpiakaan vaikutteita. Paketin ainokainen laina on Dr Johnin Della, harmonisen nätti biisi on istutettu kevyeen marssirytmiin ja helposti tämän voisi mieltää vanhaksi lastenlauluksi. Levyn eräänlainen pääteos Alfred puristuu tiukan riffin ympärille ja taustalla soiva dromedaarikomppi on väkevä. Sävelmaisema on tumma ja vähän pelottavakin, joskin leikkisä kitarointi keventää lopputulosta. Aina vain rankemmaksi yltyvällä biisillä päädytään jonnekin free jazzin tuolle puolen. Hieno, ajaton melodia kuljettaa marssikomppista Gloryboundia. Ajaton melodia vie ajatukset helposti Etelänmeren rannalle simpukoita keräämään. Sun Ra -raidalla riffi on kuin sointurypäs, jota vähäeleinen komppi tukee oivaltavasti. Tästä syntyy ajatus, että soittajat ovat yhteisellä matkalla ja he toimivat vapaasti improvisoiden.
Suosittelen koettavaksi ja kuultavaksi ihan jokaiselle.
Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
