JARKKA RISSANEN & SONS OF THE DESERT – Cargo
(Humu 015)
Miten blueslevy määritellään? Pitääkö siinä olla pari-kolme kierrätystä puhkikalutuista standardeista, pari kiusallisen paljon toisiaan muistuttavaa tänttäränttää? Lisäksi yksi kova rockblues, jonka kolme, tai mieluummin viisi minuuttia kestävän kitarasoolon aikana esittäjä pyrkii vaivuttamaan kuulijansa Narniaan? Siteeksi vielä pari vaikeasti määriteltävää mediumia ja perustylsä balladi? Jarkka Rissasen ja Sons Of The Desertin (Esa Kärki, Markus Väisänen ja Ilpo Komulainen) uutuuslevy ei täytä ainuttakaan edellä luetelluista määreistä. Silti minä sanon, tämä levy on täyttä bluesia.
Levyllä on pääosassa harmonia, joka kietoo kaiken untuvanpehmeään vaippaansa – ollakseen taas toisaalla terävä, jopa särmikäs. Rytmiikka on myöskin tärkeä osatekijä Rissasen musiikissa, paikoin touhu on aivan laid back, mutta siinä on jännitettä ja vaaran tuntua.
Tämä on kitaristin levy, mutta ei ”kitaristin” levy. Kitara melodioineen, riffeineen soi yhtenä yksikkönä kokonaisuudessa, eikä pyri rohmuamaan itselleen enempää kuin oman luonnollisen tilansa. Saati, että hyvänen aika, se revittelisi rohmun lailla levyn alusta loppuun.
Täysin instrumentaalisesti toteutettu albumi on vinhaa kuultavaa. Se kutsuu, se viekoittelee, se lumoaa. Kaikki tämä ilman progemaisia sfäärejä, vaan luonnollisesti, kuulijaa löytämisen riemun piiriin kutsuen. Jos instrumentaalimusiikki toisaalta tuo menoon omat rajoitteensa, niin toisaalta sen voimavara on myös olla piittaamatta keinotekoisista rajoista, pomppien iloisesti niiden yli. Tämä tehdään kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti, ilman keinotekoisia vippaskonsteja ”Gargo” antaa kuulijan mielikuvitukselle tilaa, suorastaan ruokkii sitä, samalla kun levy itse elää ja hengittää.
Mousetrap on noussut yhdeksi albumin suosikeistani. Biisi etenee rumbamaisella rytmillä ja tuo iskelmällisyydessään mieleen jonkun pikkupoikana kuulemani iskusävelmän. Tofu Queen puolestaan soi notkeasti funkmaisena ratkaisuna. Osalta kappaleista välittyy myös leppeä tunnelma. Esimerkiksi Tomcatillä on fiilinki kuin ammoisella kalareissulla, vaarin puuveneessä istuessa.
Rissanen tuo sujuvasti delta-tyyppisen ilmaisun peräpohjolaiseen maisemaan. Kuunnelkaapa Pow-Wow’n rukiista kitarariffiä, se ei jätä epäilykselle sijaa: tätä on blues. The Bull -esityksellä ropisee lisää bluesfiilinkiä niskaan, syke on syvää ja svengi tiukkaa. Soundiltaan hieman muusta materiaalista poikkeaa suorastaan futurististi vipeltävä Roll Call.
Setin pisin esitys Once Upon The Time päättää levyn. Jotenkin siitä muovautuu albumin pääteos, joka samalla onnistuu punomaan kaikki sen säikeet yhteneväiseksi kokonaisuudeksi. Tämä voisi hyvin startata fraasilla: ”Let me tell you a story”.
Tämä vaikuttava, suorastaan hypnotisoiva levy pitää kuunnella yhtä pötköä alusta loppuun. Pois omalta kuuntelupaikalta ei yksinkertaisesti malta lähteä.
Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)
