JACK KING NOIR – Spanish Prison Blues
(PeneLopez Records Company #)
Pitkän linjan taiteilijapersoonan Jouko Nuoran ensimmäinen virallinen oma levy on varsinainen ylläripakkaus. Espoossa 1980- ja 1990-luvuilla kulttimainetta nauttineen Jamming Shit -yhtyeen rumpali ja mm. Juliet Jonesin Sydämelle ja Sky Dee & The Demonsille albumikansia suunnitellut artisti kertoo käsin kaunokirjoitetussa saatekirjeessään saaneensa varsinaisen bluesherätyksen nähtyään Muddy Watersin lavalla The Bandin ”The Last Waltz” -dokumenttielokuvassa Kino Tapiolassa 1979. Rakkaussuhde Muddyn musiikkiin syveni ystävän lainaaman ”Fathers And Sons” -LP:n siivellä.
Rumpujen soiton alkeisiin Nuora sai tunteja maineikkaalta Erkki Valasteelta, kitaran salat hän opetteli omin päin. Myös lauluja alkoi syntyä. Bluesia varten hän toteaa kuitenkin tarvinneensa ensin ”elää elämän”. Kun parhaiten sarjakuvapiirtäjänä tunnettu mies muutti Helsingistä Forssaan ja sai mahdollisuuden vuosikymmenten tauon jälkeen ryhtyä myös paukuttamaan rumpuja, kappaleet ja tyyli lähtivät rivakasti ruumiillistumaan. Kasiraituri, perussoittimet (kitara ja rummut) sekä pohjaton luomisvimma ovat kertoman mukaan tuottaneet ”Jack King Noirin” kotikirjastoon jo toistatuhatta äänitettä. Niistä 17 on nyt koottu kauan haaveena olleelle CD:lle.
Nuoran julmasti örisevässä lauluäänessä on kieltämättä parhaimmillaan ”sitä jotakin”. Hänen omintakeisissa tulkinnoissaan vaikkapa Howlin’ Wolfin Spoonfulista, ZZ Topin El Diablosta tai Lightnin’ Hopkinsin Goin’ To Louisianasta on kaikessa karuudessaan tappoannos uskottavuutta, kenties lievää demonisuuttakin. Omilla teoksillaan, kuten mm. Evil Bluesilla tai spiidipäisen Wilko Johnsonin hengentuotteesta menevällä Devil In Detailsilla tyyli karkaa entistä kauemmas hc:n syövereihin, ja kappaleiden sekaan vingutetuilla hardrock-sähkökitarasooloilla haudataan viimeisetkin yhtymäkohtien rippeet ”normaaliin” roots-kontekstiin. Paikoin meno äityy silkaksi avantgardistiseksi kohellukseksi, paikoin taas esitysten sekaan ilmaantuu lähes odottamatta jopa beat- ja garagerokahtavia piirteitä. Heikkohermoisimpia ei Jack King Noirin eksentriseen ääni- ja mielenmaisemaan ole kenties järkevää tutustuttaa, enkä toisaalta naapurirauhan nimissä kutsuisi tätä miestä kotibileisiinikään itseään livenä ilmaisemaan – sen sijaan heille, keitä Nuoran ronskin elämäkerrallinen sarjakuvaestetiikka ja tarinat puhuttavat jo entuudestaan, rohkenen suositella siirtymistä kosketusetäisyydelle myös hänen musiikillisen minänsä kanssa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
