HURRIGANES – Rockin’ Live 1982
(Emsalö Music EMLP 016)
Voiko maailma muuttua kahdeksassa vuodessa? Muuttivatko vuodet Hurriganesia? No, sanotaan vaikka, että kyllä ja ei.
Nykyajan nuorisolle lienee turha edes yrittää selittää, kuinka paljon kahdeksassa vuodessa voi tapahtua. The Beatles muutti 60-luvulla koko musiikkimaailman useampaan otteeseen. Levytysura kesti tasan kahdeksan vuotta. Myös suomalainen musiikkimaailma mullistui vuosien ’74-’82 aikana melkoisesti. Tärkeimpänä suunnan näyttäjänä oli Hurriganes. Mutta mitä tapahtui vuonna 2014? Dave ja Phil Alvin vetivät hienon keikan Savoyssa, Bob Dylan kävi Porin Jazzissa ja John Mayall Circucsessa. Wilko Johnson teki kuolemaa ja jäähyväiskiertuetta, mikä tosin jatkuu edelleen, Erja Lyytinen luuli olevansa Elmore James ja partainen mekkomies voitti Euroviisut. Valtamedia hehkutti Cheekin stadionkeikkaa. Seuraavat vuodet ovat olleet sitäkin vaatimattomampia. Ennen kahdeksan vuotta siis merkitsi jotain.
Hurriganes oli 70-luvun alkupuolella herättänyt pelonsekaisia tunteita nuorison vanhemmissa. Bändihän vaikutti lähes epäsosiaaliselta, vaikka Cisse Häkkinen pyrki antamaan itsestään herrasmiehen vaikutelman ja Albert Järvinen oli ehkä Suomen parhaiten pukeutunut rock-muusikko. Hurriganes koettiin jopa kriminaalina, mikä osittain piti paikkansa Remun toilailuiden vuoksi. Mutta 80-luvulle tultaessa Remu kutsuttiin mm. äidinkielen opettajien seminaariin, koska hänen olemustaan ja kielenkäyttöään pidettiin kiehtovan omaperäisenä ja raikkaana. Uusi vuosikymmen muutti myös musiikkia.
Vuonna ’75 Järvinen oli vaihtunut Ile Kallioon, josta tuli ”joka äidin unelmavävy”. Bändi teki jopa elokuvan – joskaan siitä ei kovin suurta taiteellista menestystä tullut. Kun Järvinen palasi taas bändiin 70-luvun lopulla, olivat vanhat fanit kasvaneet aikuisiksi. Esiintymisten luonne vaihtui ammattimaisempaan suuntaan. Järjestyksessä kolmas kitaristi Janne Louhivuori oli arvostettu studio- ja ammattimuusikko. Hurriganesin soundi muuttui modernimmaksi. Siitä huolimatta se rokkasi edelleen ja kuulosti juurevammalta kuin nuoret kilpailijansa.
Kesyyntyikö Hurriganes? Osittain kyllä. Se raivoisa vimma ja kiiman kipinä ei enää puskenut läpi niin kuin aiemmin. Moni syytti siitä Louhivuorta, mikä tosin oli kohtuutonta. Häpeäkseni on myönnettävä, että itsekin usein epäilin Louhivuoren sopivuutta bändiin, mutta onneksi koetut keikat palauttivat uskoni siihen, että kyllä ryhmä edelleen rokkaa, vaikka hiukan erilaisella otteella.
Hurriganesista tuli keski-ikäistyneempi ja kuten tiedämme, iän myötä hurjimmat hullutukset muuttuvat harkitsevampaan suuntaan. Miksikään puudeleiksi he eivät kuitenkaan ryhtyneet. Louhivuoren kanssa bändi teki kaksi levyä ABBA:n huippumodernissa Polar-studiossa Ruotsissa. Sovituksiin tuli kerroksia, jotka kahdeksan vuotta aiemmin olisivat olleet mahdottomia. ”Fortissimo” kuulosti jo nimensä puolesta hieman elitistiseltä ja ”Rockin’ Hurriganes” ei taas oikein vastannut otsikkoaan. Kumpikin levy myi hyvin, sillä lavoilla bändiä pidettiin edelleen vetonaulana. Eikä mikään ihme, sillä nyt julkaistu livealbumi ”Rockin’ Live 1982” on vahva osoitus bändin tiukasta työmoraalista. Voisi kuvitella Janne Louhivuoren kaivanneen pientä revanssia maineensa korjaamiseksi.
Tilaisuus syntyi, kun pitkän linjan Hurriganes-harrastaja Lasse Halén tarjosi keikalla ’82 äänitettyä kasettia kuunneltavaksi. Se olisi ollut hänen mielestään julkaisemisen arvoinen. Louhivuori innostui. Kasetti oli vanha ja kulahtanut, mutta nykytekniikalla siitä voisi saada kaivettua kaiken tarpeellisen irti.
Remun perfektionismi oli jo vuosia kärjistynyt jopa hieman sairaalloiseksi. Jokainen keikka piti äänittää C-kasetille ja paluumatkalla analysoida, mikä olisi voinut mennä paremmin. Louhivuori on joskus sanonut, että touhu oli välillä rättiväsyneenä hieman tuskaista. Nyt hän kuitenkin oli ilahtunut. Niukoista levykansiteksteistä päätellen kukaan ei tiedä, missä se on äänitetty. Siitä päätellen, että Cisse kiittää yleisöä sanomalla Tack så mycket, tämä voisi olla Ruotsin kiertueelta. Ohjelmistosta kuitenkin voi olettaa, että vuoden ’82 lopulla se on tehty. Siis lähes tarkalleen kahdeksan vuotta myöhemmin kuin ”Live At Tavastia 1974”.
Tämä on selvästi Janne Louhivuorelle tärkeä projekti – luultavasti tärkeämpi kuin ne kaksi Hurriganesin kanssa tehtyä studiolevyä. Studiossa kun ei aina ollut Remun kanssa niin helppoa. Janne on masteroinut nauhan yhdessä Henri Nuorivaaran kanssa, laatinut kansitekstit ja kaikesta päätellen valinnut kansikuvat, koska on itse selvästi etualalla. No kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.
Levyllä on mukana uudempia kappaleita, klassikoita ”Roadrunnerilta” ja aikoinaan singlenä julkaistu Do You Wanna Dance, jonka sovitus poikkeaa reippaasti siitä vanhasta. Itse en aina innostu noista muunteluista, mutta kuten Remu on sanonut: ”Ei niitä aina tarvii samalla lailla soittaa”. Se on totta, sillä eihän taiteilijan ole tarkoitus mikään jukeboxi olla.
Keikka käynnistyy reippaasti vanhalla kunnon True Fine Mamalla ja mukana on tietenkin tuorein hitti Bourbon Street. Cisse tekee mainion tulkinnan Roy Orbisonin 60-luvun klassikosta Oh, Pretty Woman ja Janne tuntuu olevan erityisen ylpeä kehittämästään pitkästä kitaraimprovisaatiosta Get On Intro, jossa bändi lähtee hassuttelemaan 70-luvun alun malliin. Tästä onkin vain lyhyt harppaus päätösnumeroksi vakiintuneeseen Get Oniin, jonka lopun kertosäkeiden sijaan kerrotaan, että ”I’m Goin’ Home”. Samaa ideaahan Hurriganes käytti jo 70-luvun alkupuolella.
Tämä levykaksikko muodostaa mainion ”Hurriganes eilen, toissapäivänä” -yhdistelmän. Ei tarvitse olla edes mikään fanaatikko, ettei näistä voisi nauttia pelkän musiikinkin vuoksi.
Janne Louhivuori on nostettu jälleen kitarakaapin päälle!
PS. Tulipa kehaistua ’74-liven sopivasti kornia kantta, mutta eipä jää jälkeen tämän ’82-liven kansikaan. Juuri tällaisilta rokkilevyjen pitääkin näyttää.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
