HONEY B. FAMILY / HONEY B & T-BONES – Downward Facing Dog / Samaritan
(HBTBS-1020, 7″ single)
Kun bändi tai tässä tapauksessa oikeammin bändit ovat jo lähtökohtaisesti keskivertoa omavaraisempia, lienee sangen odotettua, että näinä DIY-aikoina kyseiset orkesterit muodostava seurakunta hoitaa ilman ulkopuolista apua myös levyjulkaisunsa. Ihailtavaa ryhdikkyyttä osoittavat 1980-luvun alkuvuosilta lähtien yhtä pitäneen Puurtinen-Kuloniemi -artistipariskunnan musiikillisetkin otteet.
Tätä Royal Mint -prässäämön ”käsin” läpinäkyvälle vinyylille suorakaivertamaa seiskatuumaa on olemassa vain pelottavan minimaalinen 75 kappaleen numeroitu painos, eikä oletettavasti sen sisältöä tulla muissa yhteyksissä julkaisemaankaan. Kyseessä on siis jo ilmestymishetkellään harvinaisuus, jonka kaiken lisäksi voi hankkia ainoastaan yhtyeeltä itseltään.
Perhepiirissä gospel-pohjaista juurimusiikkia jo useamman vuoden ajan tehneen Honey B. Familyn tähän mennessä ainoa studiotuote on keväällä 2017 ilmestynyt Blue North -LP ”Sings And Plays”. Sen myötä myös bluesharrastajat ovat päässeet tutustumaan lähemmin Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen yltiölahjakkaaseen jälkikasvuun, rumpali Mooses Kuloniemeen – vaikka kyllähän nuorenmiehen omien jazz-pitoisempien kokoonpanojen ansiot alkavat nekin jo eittämättä iskostua kansan syvien rivien tajuntaan. Nyt Family ei kuitenkaan ole perinteisimmässä mielessä uskonnollisessa johdatuksessa. Peittelemättömän psykedeelissävyisellä Downward Facing Dogilla on pikemmin erotettavissa huomattavia muistumia emoyhtyeen 2000-luvun alun tuotannollisesti pysäyttävimmän HBTB-kauden teoksista. Kuloniemen vahvasti efektoitu slidekitara sekä Puurtisen tutun kuulas lauluääni muovaavat vaikuttavasta esityksestä kieltämättä hyvinkin tekijöidensä näköisen.
Mooseksen rumputyöskentelyä kuullaan myös jo tovin aikaa kvartettina esiintyneen Honey B & T-Bonesin Samaritanilla, jota vastavuoroisesti hengellistävät kappaleen alussa ja lopussa holvikirkkomaiset a cappella-lauluosuudet. Kuloniemi-Puurtinen -sävellyksellä ja -sanoituksella pohjavire on toki vahvasti raamatullinen muutenkin. Basson Aija on nyt luovuttanut laupiaasti ryhmää täydentävälle Pekka Rajamäelle. Tyylillisesti orkesteri joka tapauksessa jatkaa omaleimaisen tiensä raivaamista 1960- ja 1970-lukujen taitteen hienokseltaan funkaavan bluesrokin arvaamattomammilla sivukujilla, joilla sen voisi vaivatta kuvitella törmäävän vaikkapa Detroit Cobrasin tapaisiin kohtalotovereihin.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
