HOLLYWOOD FATS BAND – Blues By The Pound, Volume 1
(Topcat 1192)
Kyllä elämä on ihanaa. Omalta kohdaltani se tässä tapauksessa liittyy kyseiseen Hollywood Fatsin ”uuden” levyn ilmestymiseen. Vaikka Michael Mannin a.k.a. Hollywood Fatsin kuolemasta on jo reilut 30 vuotta niin jostain näitä koti- tms. liveäänityksiä yhä iloksemme löytyy. Albumi on kooste kolmesta eri keikasta yhtyeen ns. kulta-ajalta 1979–80 ja äänitystasohan on ymmärrettävästi vähän niin ja näin (käytetty Walkman- ja Boombox-kojeita!). Meille tosi faneillehan sillä ei kuitenkaan ole suurempaa merkitystä. Kyseisillä keikoilla soitettiin tietysti osin ajalleen tuttuja kappaleita, mutta levyllä kuullaan myös puolen tusinaa Fatsin yhtyeen äänitteillä ennen kuulumatonta bluesia: Soon Forgotten, Too Much Jelly Roll, She Fooled Me This Time, Love Her With A Feeling ja Road Camp Blues.
Tallenne lähtee liikkeelle Fatsin kitaran soitolla ja miehen esittelyllä, ”Ladies & Gents it’s show time and we’re playing for you tonite blues, rhythm & blues, swing, rock’n’roll, boogie woogie and late 40’s & 50’s”. Aika kattavasti niitä kaikkia levyllä onkin tarjolla.
Usein yhtyeillä on yksi kappale, jolla he aloittavat keikat, kuten Muddylla aikoinaan Jimmy Smithin Chicken Shack. Hauskan tarkoituksellinenko sattuma, että Hollywood Fats Bandilla se oli Amos Milburnin Chicken Shack Boogie, jossa yllättäen kuulemme Fatsin ”laulavan”, siis puhelaulavan. Esitys on alkuperäisen mallinen raivokkaan ravisuttava 40-luvun ”rockenroll” Fred Kaplanin kilkuttavan boogie-pianon ja Fatsin kitaroinnin viedessä kappaletta eteenpäin.
Fatsin ”laulun” lisäksi toinenkin harvinainen ”lauluryhmä” esiintyy levyllä eli Larry Taylor-Richard Innes -duon She Split. Kappalehan on reippaasti etenevää ”marssimusaa”, johon Fats keksii omat rockabillynsä. Sitä puolta hänen soitossaan saimme myöhemmin kuulla erityisesti The Paladinsin riveissä. Samaan suuntaan eli jonkinlaiseen rokin variaatioon solahtaa myös Ray Sharpen suurlaulu Linda Lu.
Hollywood Fats Bandilta ehti ilmestyä vuonna 1979 ainoastaan yksi, se elämää suurempi, yhtyeen nimeä kantava pitkäsoitto. Siinä, kuten tälläkin levyllä oleva Gatemouth Brownin tuttu Okie Dokie Stomp on heittämällä paras versio, joita olen aiheesta kuullut. Muutaman muun esityksen lisäksi se osoittaa, miten loistavassa vedossa yhtye silloin oli. Hollywood Fats Band, eli Mike “Hollywood Fats” Mann (kitara), Al Blake (harppu), Fred Kaplan (piano), Richard Innes (rummut) ja Larry Taylor (basso) olivat kaikki loistavia instrumenttiensa taitajia ja ovat enemmän kuin osiensa summa.
Hollywood Fats on tai siis oli kitaran monitalentti, handlaten tyylit kuin tyylit Hopkinsista kolmen Kingin kautta länsirannikon taitureihin, kuten Pee Wee Craytoniin, Lowell Fulsoniin ja T-Bone Walkeriin sekä koko Chicagon kermaan Muddyn ympärillä, unohtamatta myöskään jazzia, rokkia tai r&b:tä. Miehen tyylikäs taituruus poiki niin hänelle itselleen kuin usein myös bändilleen lukuisia vierailuja Kaliforniaan esiintymään tulleilden muusikoiden, kuten John Lee Hookerin, Muddy Watersin, Albert Kingin, Buddy Guyn ja Shakey Jake Harrisin taustalla. Muutaman kerran taisi käydä niinkin, että Fats sai lähteä, koska soitti pääesiintyjän itsensä suohon.
Bluesissa on aina osattu niin vääristää kuin varastaakin toisten sävellyksiä omiin nimiin. Tällä levyllä on hieno 50-lukulainen She Fooled Me This Time, joka on merkattu Alonzo Petersin nimiin, mutta tarkemmin sen lienee tehnyt Joe Medwick, joka taas oli Don Robeyn ”kaveri” (Joen kerrotaan säveltäneen mm. kappaleet Further On Up The Road, I Pity The Fool ja Driving Wheel, jotka Robey eli alias Deadric Malone kirjautti itselleen). Omaan korvaani esitys kuulostaa silti aivan Billy Boy Arnoldin I Was Fooledilta. Toinen Chicagon loisto, jos edellinen hyväksytään sinne suuntaan, on Jimmy Odenin Muddylle kirjoittama Soon Forgotten. Vahvaa yhtyesoittoa ja Fatsin kitarointia olisi Muddykin varmasti hymyssä suin kuunnellut.
Fatsin nimiin on ilmoitettu raidat Really Gone, Tribute To T-Bone Walker sekä Road Camp Blues, jotka antavat lisää todisteita ryhmän monipuolisuudesta sekä taidosta muovautua kunkin esitettävän kappaleen tyylin mukaan. Tribute on tietysti näyttö Texasin hirmun tyylistä, kuistikaman suuntaa taas edustaa Hopkins-tyylinen Road Camp Blues. Päätösraidan Good Night myötä Fats esittelee ”tonen” kaikuessa yhtyeen jäsenet sekä toivottaa hyvää yötä kuulijoille – until next time!
Levy on pakko-ostos lähinnä hard core -faneille, mutta blueshistoriallisesti sen julkaiseminen on ollut merkittävä teko. Myös jatkoa on luvassa, sillä Otis Rushin ja George Smithin vierailijoikseen saava ”Vol. 2” pitäytyy samoilla linjoilla. Olen lisäksi kuullut huhuja, että sarjaan olisi tulossa vielä myöhempiäkin osia peräti neljän tai viiden levyn verran.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
