HAL PETERS AND HIS TRIO – Takes On Carl Perkins
(Bluelight BLR 33218 1/2 [LP/CD])
Kun kunnianosoitusäänitteen tekoon ryhtyy suomalaisyhtye, jonka oma ura alkaa olla sekä toimintaiältään että julkaisutuotantonsa määrässä mitattuna samoissa kantimissa kuin kyseisen tribuutin kohdekin, voi hyvällä syyllä puhua erityishankkeesta. Vielä ainutkertaisemmaksi projektin tekee se, että ollakseen kiistatta eräs maailmanhistorian ihailluimmista ja eniten coveroiduista alkuperäisistä rock’n’roll- ja rockabillylegendoista, on Carl Perkinsille tehty hyvin harvoin vastaavanlaisia muistoalbumeita. Yhden esittäjän levyjä tuskin löytyy entuudestaan ainuttakaan.
Muutaman ratkaisevan vuoden Elviksen, Jerry Lee Lewisin ja Roy Orbisonin tapaisia Sun-yhtiön kollegoitaan vanhempi Carl Perkins (1932–1998) oli aloittanut muusikon hommat sivutoimisesti jo 1940-luvulla. Siten ensisinkkujaan vuonna 1954 tehdessään hän oli jo kouliintunut muusikko, jolla oli paitsi viihdyttäjän geenit kohdillaan, myös talenttia kirjoittaa lauluja niin varttuneemmalle kantriyleisölle kuin rock’n’rollista innostuneille teineillekin. Blue Suede Shoesin noustua alkuvuonna 1956 Billboard-listojen kärkipäähän, vain taivas tuntui olevan hänen rajanaan. Toiseksi ylitettäväksi muuriksi tosin muodostui osan bravuurihitin huomiosta omalla versiollaan anastanut Elvis, kolmanneksi kesken kuumimman listakiidon tapahtunut traaginen auto-onnettomuus, joka oli katkaista tennesseeläisen soitot tykkänään. Vaikka samankaltaiset suurhitit artistia tulevina vuosina ja vuosikymmeninä sangen kaukaa kiersivätkin, jatkui hänen taipaleensa kansainvälisen suitsutuksen sekä lukemattomien uusien levytysten saattelemana pitkälle 1990-luvulle. Ennen kaikkea suosio säilyi vakaana Euroopassa.
Vaikka levyn kansitekstit laatineet veteraaniasiantuntijat Hank Davis ja Scott Parker vakuuttelevat saatesanoissaan tuoreen albumin olevan kaikkea muuta kuin ”best of” Carl Perkinsin menestyksekkäimmistä kappaleista, ei levy varsinaisesti pääse yllättämään sisällöllään. Vuoden 1984 paikkeilla perustettu Hal Peters & His Trio on luonut maineensa autenttisen, alkujaan rummuttoman kantrivivahteisen rockabillyn suvereenina perinteenvaalijana, ja näissä itselleen luonteenomaisissa puitteissa se pitäytyy uutuuskiekollakin. Merkittävä osa levyn materiaalista näin ollen keskittyy Perkinsin 1950-luvun ja nimenomaan Sun-kauden esityksiin, vaikkei kronologiasta sinänsä yritetäkään pitää ehdoin tahdoin kiinni. Carlia vuodesta 1958 pitkälle 1960-luvulle työllistäneen Columbia Recordsin samoin kuin vaikkapa Decca- tai Dollie-yhtiöiden aikaisia poimintoja ei paria irtosattumaa lukuun ottamatta ole Hal Petersin repertuaariin tällä kertaa päätynyt. Myöskään huomattavia sovituksellisia irtiottoja ei bändin alkuperäisteoksia säntillisesti mukailevilla versioilla väläytellä. Laulaja Heikki Laakkonen esittää klassikkoralleja omalla vakaalla äänellään mutta tyylillisesti myös sopivassa suhteessa Perkinsin maneereita vaalien. Eikka Rastas kitarassa, Timo Uimonen bassossa ja kokoonpanoa useamman vuoden ajan vahvistanut Janne Junnilainen rummuissa hoitavat oman bändileiviskänsä totutusti veret seisauttavan korkealla soitannollisella levelillä.
Aurinkoetikettisten Perkins-sinkkujen joukosta kokoonpanon honkytonk-vetoisempaan seulaan on tarttunut mm. balladit Forever Yours, Let The Jukebox Keep On Playing ja Turn Around, joista keskimmäinen on tarjolla ainoastaan levyn CD-painoksella ja jälkimmäinen vastaavasti pelkästään LP:llä. Molemmilla kappaleilla perusyhtyeen seuraan ovat liittyneet viulisti Petri Hakala ja steel-kitaristi Jussi Huhtakangas. Erityisen onnistunut luenta on r&b-sävyinen I’m Sorry, Not Sorry, jolla ryhmää (muutaman muun numeron tavoin) vahvistaa Jerry Lee Lewis -vaikutteisine pianoineen Petri Lapintie.
Ikonista Memphis-rockabillyä sanan varsinaisessa merkityksessä edustavat Dixie Fried, Movie Magg (vain CD-versiolla), Everybody’s Trying To Be My Baby, Sunilla virallisesti julkaisematta jääneet You Can’t Make Love To Somebody, Somebody Tell Me ja Honky Tonk Babe (Gal) (vain LP-versiolla) sekä hitusen liian itsestäänselvät standardit Matchbox ja Boppin’ The Blues. Erinomainen päivitys on syntynyt myös suomalaisille jo Lonestars-yhtyeen myötä 1980-luvun alussa läheiseksi tulleesta Tennessee’stä, joka lukeutui Perkinsinkin 1950-luvun tuotannossa hänen omaleimaisimpiin sävellyksiinsä.
Tervetulleella tavalla soundillista pakkaa sekoittavat alkujaan Englannissa beat-huuman keskiössä kesällä 1964 levytetyt, Carlin rockabilly-vuosien jälkeisiin isoihin onnistumisiin kuuluneet Big Bad Blues ja Lonely Heart, jotka esitetään nytkin ronskin sähköisesti, ensimmäiselle lisää jännitettä tuo myös lauluyhtye The Relics. Tälle harvemmin entuudestaan astutulle polulle Halin trioineen olisi kernaasti suonut karkaavan albumilla useamminkin. Nyt edellisille henkistä seuraa pääsee oikeastaan tekemään vain alkuperäisesittäjälleen varsin tyypillinen kantripikkausinstrumentaali Just Coastin’, jonka mestarillisena kitaristina laulu- ja lauluntekotaitojensa ohella aikakirjoihin itsensä merkkauttanut Kalle-setä levytti vuonna 1970 yhdessä NRBQ-bändin kanssa.
1950-luvun puolella oman levytysuransa käynnistänyt Hank Davis muistelee Carl Perkinsin olleen aikoinaan melkoinen spesiaalitapaus musiikkikentälle ilmaantuessaan. Silti hänen korvissaan myös Hal Peters & His Trion toinen kierros samojen kappaleiden parissa vuonna 2022 kuulostaa vähintään yhtä epätavalliselta. Korulause tai ei, tämä väittämä on äärettömän helppo allekirjoittaa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
