ERJA LYYTINEN UUTUUSÄÄNITTEILLÄ JA UUSINTAKIERROKSELLA
ERJA LYYTINEN – Stolen Hearts
(Tuohi THC-019LP)
Erja Lyytisen viimeisimmät levyt on julkaistu sekä CD- että vinyylimuodossa. Onneksi myös vanhempia, aikaisemmin vain CD:nä ilmestyneitä levyjä on laitettu uusintapainoksina vinyylille prässättynä. Ensimmäisenä käsittelyssä on 2017 ilmestynyt ”Stolen Hearts”, joka alun perin julkaistiin myös vinyylinä. Albumin materiaali on nyt jyvitetty kahdelle levylle. Mukaan on laitettu kaksi aiemmin vain CD:llä ollutta kappaletta, Awakening ja City Of Angels, sekä sessioista ylijäänyt Kings And Queens. Vaikka aikoinaan olisi vinyylin hankkinut, niin ostopäätöstä helpottavat kiitettävät kolme bonuskappaletta. Kannen hypestickerin mukaan kyseessä on rajoitettu painos kullanvärisellä vinyylillä. Minusta väri on enemmän ruispuuron ruskea kuin kulta. Joka tapauksessa se sopii kannen ruskeaan värimaailmaan huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi se väri, jolle mm. Pressan debyyttialbumi painettiin.
Lyytisen levyistä ”Stolen Hearts” on allekirjoittaneelle aina ollut ehkä se kaikkein mieluisin. Melodisten sävellysten ja kevyemmän tunnelmansa takia se puolustaa paikkaansa tänä päivänäkin kunnialla. Tälläkin levyllä kappalejärjestys on muuttunut ja kokonaisuudet on rakennettu niin, että ykköslevy on enemmän rock, kakkoslevy puolestaan mellow. Lähes kaikki puoliskot päätetään balladiin, joka on kieltämättä erinomainen idea, tarjoten aivan uudenlaisen kuuntelukokemuksen. Kun alkuperäisen julkaisun ässäpari 24 Angels ja Black Ocean eivät ole enää peräkkäin, pääsee niiden jälkeen tullut hieno blueskappale Slowly Burning nyt paremmin esille.
Kun monessa tapauksessa bonuskappaleet sijoitetaan levyn loppuun, niin usein muu levy jää vähemmälle kuuntelulle tai kenties kokonaan kuuntelematta. Asian välttämiseksi extrat on sijoitettu C- ja D-puoliskoille, ja mielestäni levyn kaunein sävellys Broken Eyes on CD-levyn tavoin jätetty puoliskon viimeiseksi. Dobrolla ryyditetty Kings And Queens on loistava sävellys ja olisi ollut huutava vääryys jättää se julkaisematta. Olisihan sen voinut aikoinaan markkinoille laittaa vaikka sinkulle RSD-julkaisuna, vaikka City Of Angelsin tai jonkun livekappaleen kera.
Vaikka alkuperäinen ”Stolen Hearts” oli tunnelmaltaan vapautunut kuuntelulevy, joka tuli poimittua hyllystä aina uudelleen ja uudelleen, on se saanut tämän uusintajulkaisun myötä todella kovan kilpailijan. Eteen tulee varmasti useista kertoja, kun ei osaa päättää kumman ottaisi kuunteluun.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
ERJA LYYTINEN – Voracious Love
(Tuohi THC-011LP)
Toinen Lyytisen uusintajulkaisu on hänen vuonna 2010 Ruf Recordsille tekemä ”Voracious Love” -albumi (ks. BN #243). Uusintapainos ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden puolella ja pahoittelut siitä, ettei arviota tullut aiemmin. Yhtään lisäraitaa ei mukana ole, ehkei sellaista ollut tarjolla ja tuskin mukaan olisi edes mahtunut. Vaikka bonuskappaleiden mukaan laittaminen on suotavaa, niin ei se kuitenkaan pakollista ole. Näin ainakin on vältytty siltä, ettei ketään “pakoteta” hankkimaan levyä vain parin lisäkappaleen takia. Levyn jyvittäminen kahdelle vinyylille ”Stolen Heats” -albumin tavoin ei olisi ollut huono idea. Nopeudeksi olisi voinut laittaa 45 rpm ja viimeiselle puoliskolle esimerkiksi muutaman reippaan livevedon.
Kaikista Lyytisen levyistä ”Voracious Love” on se joka, mitenkä sen nyt sanoisi… No vaikka että se on saanut vähemmän soittokertoja kuin monet muut hänen levyistään. Mielestäni sen kappaleet eivät silloin oikein vakuuttaneet. Oil And Water oli mieluisa, mutta muuten sisältö jätti kylmäksi. Kappalejärjestys on menty muuttamaan ja se on todennäköisesti tehty tarkoituksella, sillä kaikki kuulostaa nyt paremmalta kuin silloin ennen. Tuntuu kuin kyseessä olisi aivan eri levy. Don’t Let A Good Woman Down kirmaa kuin talvella syntynyt varsa ensimmäistä kertaa kevätlaitumille päästessään ja vankan kitarariffin siivittämä nimiraita on rankka. Aavemaisen harpun siivittämä Crowes At Your Door kuulostaa jopa hiukan pelottavalta. Levyn ainoasta kierrätyskappaleesta Blind Willie Johnsonin Soul Of A Man Lyytinen on aikaansaanut erittäin hienon version.
Pari pientä moitetta täytyy antaa ja ne koskevat sisäpussia, jossa käytetty fontti olisi voinut olla selkeämpää (lue: suurempaa). Ei tällainen kuudenkympin ja kuoleman välissä oleva kehäraakki näe noin pientä tekstiä lukea, ei edes moniteholaseilla. Gatefold-kannesta ei myöskään olisi haittaa ollut, sillä CD:n vihkossa ollut hieno talvinen kuva olisi sopinut sinne loistavasti. Kun ”Stolen Hearts” oli prässätty värilliselle vinyylille, olisi tämäkin voinut olla sellainen, sillä valkoinen vinyyli olisi sopinut hyvin yhteen kannen kanssa. Tosin eräs edesmennyt ystäväni sanoi, että kun mustasta musiikista on kyse, niin vinyylin pitää olla silloin musta, ja mikä minä olen vastaan väittämään.
Ero CD-julkaisuihin on huomattava, sillä uusi masterointi tuo äänikuvaan sekä lisää selkeyttä että jykevyyttä. Tässä on mainio setti Lyytisiä joulupukin konttia ajatellen. Eikä kahta ilman kolmatta, mukaan kannattaa ottaa tietysti ”Diamonds On The Road”. Toivottavasti myös ne muut Lyytiset, joita ei aiemmin ole LP-muodossa saanut, saavat omat vinyyliversionsa lähitulevaisuudessa.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
ERJA LYYTINEN – Diamonds On The Road – Live 2023
(Tuohi THC-020LP)
Erja Lyytinen on osoittanut kiitettävää ahkeruutta levyjen julkaisemisen suhteen. Kahden viimeisen vuoden aikana häneltä on ilmestynyt studiolevyn ja parin uusintajulkaisun lisäksi syksyllä livetupla. Keväällä Seinäjoen Rytmikorjaamossa taltioitu konserttialbumi on järjestyksessään viides elävää musiikkia sisältävä levy, kun mukaan lasketaan Heikki Silvennoisen kanssa tehty ”Live 2016” sekä ”Lockdown Live”. Tämä on viisikosta ainoa, jota ei ole saatavilla kuvallisessa muodossa. Ehkä kameratkin paikalla ovat olleet, koska aperitiivisinkuista livevideoita on juutuubiin ilmestynyt. Mikäli kuvallista materiaalia on olemassa, niin toivottavasti DVD-versio keikasta näkee päivänvalon tällä hallituskaudella.
Musiikillisesti ollaan aivan eri linjoilla kuin aiemmilla livelevyillä. Raskaampi ja aggressiivisempi äänimaailma saa tutut kappaleet kuulostamaan toisenlaisilta. Rummut ovat vaarallisen stydit, kitara on hyökkäävä verrattuna esimerkiksi ”Lockdown Live” -taltiointiin. Vaikka basso on sopivan murea, jäävät kiipparit parissa kohtaa vähän alle. Siitä huolimatta, että Status Quo on soittanut sitä samaa kolmen soinnun boogieta liki alusta asti ilman halua tai tarvetta uudistua, se ei tarkoita, että kaikki pystyisivät samaan tai että kaikkien pitäisi tehdä niin. Maailma elää, musiikki muuttuu ja muusikot kehittyvät. Se on luonnollista.
Kappaleet ovat pääosin viimeisimmiltä albumeilta, ja ainoat poikkeukset ovat digisinkkuna julkaistu Väinämöinen Tuonelassa ja Hendrix-laina Crosstown Traffic. Viimeisin studioalbumi ”Waiting For The Daylight” on edustettuna kiitettävän hyvin, lähes kokonaan. Muutama päällekkäisyys ”Lockdown Live” -julkaisun kanssa löytyy, mutta elävälle yleisölle soitettuna versiot ovat tietysti erilaisia. Kun muutamat ”Waiting For The Daylightin” kappaleet olivat mielestäni turhan mahtipontisia ja painostavia, niin nyt tilanne on parempi ja esimerkiksi myrskyäänillä höystetty nimiraita lähtee paljon irtonaisemmin. Väinämöinen Tuonelassa on aika jännä sävellys, jonka ongelmaksi muodostuu se, että kappaleessa on niin paljon sanoja ja niin nopeasti laulettuna, ettei perässä meinaa pysyä.
Olin pikkuisen epäluuloinen, kun kuulin Lyytisen ottaneen mukaan Crosstown Trafficin, mutta slidekitaroitu versio Rush-vaikutteineen ja kitaraimitaatioineen on oikeastaan aika hyvä. Lopun kazoo-osuuden olisi silti saanut unohtaa. Illan viimeinen (ja ainoa) hidas, kauniin maalaileva The End Of Music, töksähtää kuin seinään. Ennen olisin ajatellut, että nauha olisi loppunut kesken, mutta nykyään niin ei pääse käymään, kun kaikki on digitaalista. Loppuun olisi pitänyt jättää yleisöääniä. Vanhempaa materiaalia olisi voinut olla kappaleen verran enemmän, esimerkiksi Grip Of The Blues olisi sopinut mukaan erinomaisesti.
Lyytinen on vauhdissa, mutta pariin otteeseen hän kuitenkin hukkaa punaisen langan ja laulamisen sijaan huutaa. Myös muut bändin jäsenet tuntuvat olevan vedossa. Kosketinsoittaja Petri Rahikkala johdattaa meidät You Talk Dirty -sävelmässä Jukka Gustavson -tyylisen intron siivittämänä Jon Lordin kautta stadionrockin pyörteisiin. Hän villiintyy täysin Lover’s Novels -kappaleessa. Wedding Dayn soolokohdassa hän soittaa pätkän Mendelssohnin häämarssia, kunnes lopun jamiosuudessa Lyytinen varastaa shown heittäen monia tuttuja riffejä sekaan. Iiro Laitisen Rockin’ Chair -kappaleen lopussa soittama Neil Peart -tyylinen rumpusoolo on erittäin jäätävä. Tatu Back saa myös oman soolo-osuutensa, mutta herran panos jää ikävä kyllä vaisuksi. Te kaikki, joiden hyllystä löytyy Wigwamin ”Fairyport” tai ”Pop Liisa 03”, tiedätte mitä tarkoitan.
Se mitä minä haen livealbumeilta, on tunnelma, että olisi itse paikalla, mikä harmittavan usein jää toteutumatta. Lyytisen tapainen kehäkettu tietää, miten homma pitää hoitaa, jotta kuulija saa haluamansa livekokemuksen. Minulle tämä ainakin osui ja upposi. Tässä on menoa sekä meininkiä, progella maustettua hardrockia sinisävyillä kuorrutettuna.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
