ERIC CLAPTON – 24 Nights: Blues
(Reprise 093624866381)
Kitarajumala Eric Claptonin konserttiputki rockin tunnetuimmassa pyhätössä, Royal Albert Hallissa Lontoossa oli hämmentävä spektaakkeli. Clapton esiintyi vaihtelevien kokoonpanojen kanssa 24 iltana helmi-maaliskuussa 1991. Oli nelihenkinen bändi, oli yhdeksänjäseninen kokoonpano, oli vierailijoilla täydennetty nimekäs bluesbändi, ja lopulta ison kokoonpanon taustalle nousi National Philharmonic Orchestra johtajanaan Michael Kamen. Kukin setti esitettiin kuutena iltana.
Alkuperäinen albumi ”24 Nights” julkaistiin 1992 niin, että koko sekametelisoppa oli ahdettu kahdelle CD:lle. Mukana oli otoksia myös vuodelta 1990, jolloin Clapton soitti samassa paikassa ”vain” 18 konserttia putkeen.
Viime vuonna julkaistiin uudet, erilliset ja huimasti täydennetyt painokset kunkin kokoonpanon iltapuhteista. Esimerkiksi bluesosuus on kasvanut alkuperäisestä 4:stä 13 biisiin ja on nyt saatavilla 2 CD:n ja DVD:n pakettina. Jostakin syystä mukana ei kuitenkaan ole Junior Wellsin Hoodoo Mania, joka alkuperäisellä albumilla päätti bluessetin.
Claptonin uran summaavaan juhlaan koottu bluesmiehistö on todella nimivahva: kitaristi Jimmie Vaughan (tiedätte kyllä), Chuck Berryn pitkäaikainen luottopianisti Johnnie Johnson, Muddy Watersin 1970-luvun huuliharppuässä ja Claptonin kanssa pitkään työskennellyt Jerry Portnoy, Allman Brothers Band/Sea Level -taustainen kosketinsoittaja Chuck Levell ja rumpali Jamie Oldaker, joka soitti Claptonin kokoonpanossa suurimman osan 1970-luvusta – ja siis niillä kaikkein maineikkaimmilla albumeilla (”481 Ocean Boulevard” ja ”Slowhand”). Basisteina hääräävät Robert Crayn bändistä lainattu Richard Cousins ja Joey Spampinato, NRBQ:n (New Rhythm and Blues Quintet) perustaja.
Vuoden 1990 tallenteissa vierailijoina ovat Buddy Guy ja Robert Cray, vuotta myöhemmin lavalle nousee myös ”Ice Man” Albert Collins. Ulkoiset olot ovat siis kaikin puolin kunnossa ja saavat odottamaan hienoa konserttikokemusta, mutta, mutta…
En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta ei tästä nyt odotetun laista ekstaasia synny. Paikalla olleille kokemus oli aikanaan varmasti ikimuistoinen, mutta runsaat 30 vuotta myöhemmin musiikki ei vain enää oikein lähde lentoon.
Tiukan bluesillan sijaan lavalla ollaan nyt aika huolettomissa tunnelmissa, lähinnä pidetään hauskaa ja jamitellaan. Jimmie Vaughan kertoo uuden painoksen saatesanoissa, ettei ennen keikkaa juuri harjoiteltu, kunhan nyt soundcheck tehtiin. Olihan biisilista (mm. Key To The Highway, Reconsider Baby, Worried Life Blues, Sweet Home Chicago) niin läpikotaisin tuttu jokaiselle mukana olleelle, että he kyllä osasivat soittaa nämä vaikka juuri unesta herätettyinä.
Eikä bändistä olekaan sanottavissa pahaa sanaa. Parhaasta päästä ovat Johnsonin pianokuviot, Portnoyn aina vetävä harputtelu ja Vaughanin maukkaat kitaraosuudet – itse asiassa hän vetäisee koko session parhaimmat soolot.
Kunniavieraista Buddy Guy, jolle ensimmäisessä setissä näyttää unohtuneen pyjama (!) päälle, käyttää ison osan esiintymisvuorostaan show-miehen rooliin. Robert Cray kyllä keskittyy soittamiseen ja laulamiseen, mutta omaan makuuni hän on aina ollut vähän liian sisäsiisti. Ensivierailullaan RAH:ssa oleva Albert Collins sen sijaan mehustaa soundia hyisillä sooloillaan ja rouhealla laulullaan, kunhan nyt ääneen pääsee.
Herra Clapton itse Versace-puvussaan tuntuu viihtyvän hyvin rennoissa tunnelmissa, paneepa hän lavalla tupakaksikin. Totuuden nimessä on silti sanottava, ettei tämä blues-sikermä ole hänen parhaitaan. Esimerkiksi ikisuosikista Have You Ever Loved A Woman on mestarilta tarjolla useita parempia live-versioita aina ”E.C. Was Here” -albumista (1975) lähtien.
Alkuperäinen ”24 Nights” jäi ilmestyessään yllättävän vähälle huomiolle, etenkin jos sitä vertaa Claptonin vielä samana vuonna julkaisemaan ”MTV Unplugged” -albumiin (1992) ja siltäkin löytyvään, taustaltaan äärettömään traagiseen Tears In Heaven -megahittiin.
Kuin muistuttaakseen suurta yleisöä siitä, että on sydämeltään edelleen aito bluesmies, Clapton julkaisi kaksi vuotta myöhemmin uransa täysipainoisimman blueslevyn ”From The Cradle” (1994). Sen täydempi ja studioalbumista muutenkin poikkeava live-versio nimeltään ”Nothing But The Blues” on saatavissa myös DVD/blu ray -muodossa. Kameran takana Fillmoren konsertissa San Franciscossa oli muuan bluesfani nimeltään Martin Scorsese.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
