Levyarvio: Elvin Bishop & Charlie Musselwhite


ELVIN BISHOP & CHARLIE MUSSELWHITE – 100 Years Of Blues
(Alligator ALCD 5004)

Tämän tuotteen, mikä julkaistiin vuoden 2020 jälkimmäisellä puoliskolla, otsikko on sama kuin sen päätöslaulun nimi. Sinällään tuollainen nimeäminen ei ole ainakaan liioittelua, sillä laskujeni mukaan kitaristi Elvin Bishopin (1942–) ja harpisti Charlie Musselwhiten (1944–) taiteilijanurien summa on lähes 120 vuotta. Mukana olevien muusikoiden koostumus on omalla tavallaan erikoinen, koska pääartisteja avustavat vain kitaristi & pianisti Bob Welsh ja kontrabasisti Kid Anderson. Toisin sanoen kyseisestä nelikosta ei löydy minkäänlaista perkussionistia. Ihan kohtuullisen kelvollista jälkeä tällainen porukka on saanut aikaiseksi.

Levyllä on yhteensä 12 musiikkiesitystä, joiden enemmistö on Bishopin ja Musselwhiten omaa tuotantoa. Hyvin valitut lainakappaleet ovat Sonny Boy kakkosen Help Me, Leroy Carrin Midnight Hour Blues ja Roosevelt Sykesin West Helena Blues.

Koosteen antiin tutustuminen aiheutti jonkin verran ristiriitaisia tuntemuksia. Charlie Musselwhite ei koskaan ole ollut mikään ykkösluokan vokalisti, ja Elvin Bishop vaikuttaa iän myötä menettäneen pääosan laulutaidoistaan. Niinpä hän on tässä yhteydessä tyytynyt etupäässä puheenomaiseen jutusteluun. Toisaalta taasen kiekon soitannollista puolta oli ja on erinomaisen nautinnollista seurailla. Jopa Musselwhiten slidekitarointi, millä aiemmin on ollut lähinnä jonkinlaista kuriositeettiarvoa, on nykyisin suorastaan taiturillisen kuuloista. Rumpalin poissaolosta ei ole minkäänlaista haittaa, sillä nämä näytteet eivät todellakaan soundillisia lisäyksiä tai täydennyksiä kaipaa.

Selvää on, että kysymyksessä on yksi viime aikojen parhaista blueslevyistä. Ja kuten avaustarinassa Birds Of A Feather osuvasti todetaan: ”you can listen any kind of music you choose, but man, blues is hard to beat”.

Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)

Share