ELDER CHARLES BECK – Your Man Of Faith
(Gospel Friend/City Hall PN-1515)
Suomessakin kohtuuhyvin blues- ja jazz-muusikkotaustoistaan muistettava ruotsalainen Per ”Slim” Notini operoi tätä nykyä oman gospeliin keskittyneen Gospel Friend -yhtiönsä parissa. Merkin laadukkaat uusintajulkaisut ovat nyt saaneet uutta globaalia nostetta yhdysvaltalaisen City Hall Recordsin otettua tuotteita laajalevikkiseen jakeluunsa. Markkinointiyhteistyössä keskeisenä osatekijänä puuhailee nykyisin myös Bear Family. Lisäksi tälle levylle on asiantuntemustaan lainannut r&b-tietäjä Opal Nations, joka vastaa oheisvihkosen monisivuisesta biografiakirjoituksesta.
Herra Beck ei välttämättä soita äänekkäitä kirkonkelloja bluesin vannoutuneimpienkaan harrastajien keskuudessa, mutta ainakin gospel-väeltä kysyttäessä kyseessä oli huomionarvoinen tekijä. Laulavan ja soittavan evankelistan tallenteita kuullaan nyt huolellinen 26 esityksen otanta vuosilta 1937–56. Useimpien kappaleiden pohjina toimivat uskonnolliset kansansävelmät, joita Beck on sovittanut irrottelevalle tyylilleen sopivaksi. Äänityksiä on tehty sekä radion käyttöön että levyjulkaisuille New York Cityssa ja Chicagossa.
Elder Charles D. Beck syntyi Mobilessa, Alabamassa 1902, mutta hänen sukujuurensa olivat peräisin Länsi-Intian saaristosta. Musikaalinen lahjakkuus oppi soittamaan nuorena lukuisia instrumentteja. Ensisijaisesti hän kuitenkin keskittyi pianoon sekä sittemmin trumpettiin. 1920-luvulla hänestä oli tullut Mississippin Jacksonissa toimineen pastori Elder Curryn luottopianisti, joka vei suojattinsa myös levyttämään OKeh-merkille. Barrelhouse/boogie woogie -vaikutteinen musikantti sai mahdollisuuden varhaisten soolonumeroidensa kuten Drinking Shine (God Don’t Like It) ja When The World Is On Fire tekoon. Kiertävänä saarnamiehenä hän jalosti mainettaan läpi 1930-luvun, asettautuen vuonna 1937 New Yorkiin.
Roimaa pianotekniikkaa suosinut Beck oli nyt aikuistunut ääneltään, mutta soittajana hän oli hengellisissä piireissä entistä rasavillimpi. Varhaisiin Decca-levytyksiin sisältyivät mm. yksi ensimmäisistä versioista Thomas A. Dorseyn Precious Lord -klassikosta sekä omintakeinen tulkinta W.C. Handyn Careless Lovesta. Vauhdikas If I Have To Run oli niin ikään eräs tämän kauden aikaansaannoksista, joilla Beck kuulosti kirkonmiehen sijaan pikemminkin syntiseltä blueskarjulta. Trumpettivetoiset numerot Blow Gabriel sekä Delilah vuodelta 1946 taas swing-hölkkäävät yhtä villisti kuin asialla olisivat olleet aikansa tiukimmat jump-bändit shoutereineen. Tutustumisen arvoinen suoritus on myös persoonallisena pianoswinginä esitetty, myös Delta Rhythm Boysin hittinä tunnettu spirituaali Dry Bones. Beckin rohkealle tyylille saivat sittemmin jakaa kiitostaan myös monet myöhempien aikojen r&b- ja rock’n’roll-pianistit. Vaikkapa Jerry Lee Lewisin varhaisäänitteillä kuultavasta tekniikasta paistavat tutkijoiden mukaan läpi juuri Beck-vaikutteet. Balladilaulajana taas hänen on kerrottu näyttäneen esimerkkiä jopa nuorelle Elvikselle.
Maineen alati kasvettua ja etenkin 2. maailmansodan jälkeen Beckin työnkuvaa hallitsivat yhä enemmän poliittiset teemat sekä segregaation vastaiset aktiiviteetit. Omassa New Yorkin Buffalon kirkossaan hän puolestaan esitteli seurakuntaväelle messuamisen ohessa valtakunnallisia gospel-kvartetteja Swan Silvertonesista Dixie Hummingbirdsiin. Sanansa levittämiselle Beck oli saanut lisäksi oivan apuvälineen radiosta.
Levytysura jatkui vuonna 1948 Philadelphiassa vaikuttaneella Gotham-yhtiöllä, jolle Beck mm. taltioi villinpuoleisen version 1920-luvun kappaleesta Didn’t It Rain. Rehvakkaasti boppaileva There’s A Dead Cat On The Line puolestaan esittelee solistinsa paitsi esiräppäävänä laulajana, myös rytmitajuisena kontrabasistina. Vuoden 1948 materiaaliin kuuluivat myös traditionaali You Got To Move, jolla Beck lähentelee Religion in Rhythm -ryhmineen jo rock’n’rollinkin perusolemusta, sekä aikaansa edellä ollut tremolokitaroitu bluesversio numerosta He Knows How Much We Can Bear, josta myöhempiä näkemyksiä ovat tehneet useat muut gospel-artistit, kuten The Soul Stirrers ja Mahalia Jackson.
1950-luvun alussa Beck siirtyi King-yhtön kirjoille. Uusissa puitteissa artisti sai halutessaan rinnalleen vaikka ison kirkkoköörin. Rytmibluesin ja hengellisen musiikin parisuhdetta mullistavalla tavalla naittamaan pyrkinyt päämäärä alkoi hahmottua lopullisesti tekijälleen. Artisti ei enää arastellut levyillään edes komediallisia sävyjä, kuten Chicagossa Chessille vuonna 1953 tehty jivetempoinen novelty-dialoginumero Wine Head Willie Put That Bottle Down suorasukaisesti osoitti. Yhden aikakauden loppu kuitenkin häämötti jo edessä. Folkwaysin julkaiseman kirkkolive-albumin ohella jäähyväisensä levytysmaailmalle Pastori Beck suoritti rajuimmimmalla tietämällään tavalla Chart-merkin singlelle 1956 tehdyllä eläimellisellä Rock’n’Roll Sermonilla, jolla hän julistaa nuorisomusiikista taustallaan sekä kuoro että bluesbändi raakaeleisine sähkökitaristeineen.
Konservatiivisinta kansanosaa tällainen riena toki järkytti. Vaikkei musta kirkkokulttuuri kaikkein jyrkäkantaisinta kaiketi koskaan ollutkaan, kaikki eivät jakaneet Beckin näkemystä näin rytmillisestä ilonpidosta osana jumalanpalveluksia. 1960-luvulla hän jatkoikin vanhempiensa jäljissä lähetyssaarnaajan ammatissa jakaen oppejaan lähinnä Länsi-Afrikassa, kunnes sydänkohtaus kaatoi tarunhohtoisen hahmon tiettävästi kotikulmillaan Buffalossa 1966.
Yhdelle cd:lle paketoituna tällainen swengaava, populaarinen ja paikoin rokkaavakin gospel-trippi on ehdottomasti tutustumiskierroksen arvoinen. Kiehtovan kuuntelukokemuksen kruunaa äänitteiden kauttaaltaan mallikas äänenlaatu, joka ei pääse pettämään edes kattauksen vanhimmilla 1930-luvun näytteillä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
