EERO RAITTINEN – Leap Of Faith: Live Rarities 1970-2005
(Bluelight BLR 33222 2)
Mistä ihmeestä näitä nauhoja oikein löytyy? Kysymyshän on helppo, sillä vastauksen löytää levyn kansiteksteistä. YLE:n ja MTV 3:n arkistoista tietenkin. Olennaisempi kysymys onkin, miksi nämä äänitteet on julkaistu vasta nyt?
Eero Raittista pidetään oikeutetusti yhtenä Suomen vakuuttavimmista bluesin tulkitsijoista. Blues kun on musiikkia, jota hän mieluiten esittää. Tehtyään nipun pop-hittejä 60-luvulla (Lontoo, Rakkaudelta näyttää, hitto vie, Olen yksin, Uhkapeluri ja tietenkin se isoin menestyskappale Vanha holvikirkko), tarjosi levy-yhtiö hänelle mahdollisuutta tehdä LP-levy ja vieläpä omien mieltymystensä mukaan. Moinen oli harvinaista takapajuisessa maassamme vuonna ’69 – erityisesti kun Eero halusi laulaa suomenkielisen popin sijaan silkkaa bluesia ja vielä englannin kielellä.
Vuonna ’70 ilmestyi Suomen ensimmäinen bluesalbumi, joka sai nimekseen yksinkertaisesti ”Eeron elpee”. Uusintajulkaisu ”Blues From The North” ilmestyi seitsemän vuotta myöhemmin. Levyllä soittivat nuorten muusikoiden eliitti, pianisti Hillel Tokazier, kitaristit Jukka Tolonen ja Nono Söderberg, basistit Häkä Virtanen ja Pekka Sarmanto sekä rumpalit Vesa Aaltonen ja Reiska Laine. Puhallinosuuksista vastasivat Eero Koivistoinen, Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen ja Mike Koskinen. Vanhan ajan sävyä toi kahdelle kappaleelle Down Town Dixie Tigers eli DDT Jazz Band, mutta St. Louis Bluesissa dixie-säestyksen sekaan loikkaa Albert Järvinen sähkökitarasoolollaan. Melkoinen soppa oli siis tarjolla ahdasmielisen musiikkimaun omaavalle suomalaiselle kuulijakunnalle.
Ehkäpä levyn ansiosta musiikkivaikuttaja ja jazzintoilija Jaakko Jahnukainen järjesti Raittiselle mahdollisuuden tehdä puolen tunnin televisio-ohjelman ”Henkilökohtaisesti Eero Raittinen” MTV:lle. Tästä ohjelmasta löytynyt ääniraita muodostaa ”Leap Of Faithin” ensimmäisen osan. Noilla kuudella kappaleella Eeroa säestävät Albert Järvinen, Häkä Virtanen, vaihteeksi pianistina kunnostautunut Jukka Tolonen ja rumpali Zape Leppänen. Kuten kokoonpanosta voi päätellä, lopputulos on erinomainen.
Lähtökohtana oli jälleen blues, mutta muutakin mahtui mukaan. Eero oli kovasti tykästynyt Joe Cockerin tulkintoihin nähtyään hänet keikalla Amsterdamissa ja levyltä ”Joe Cocker” mukaan on otettu peräti kolme kappaletta. Lloyd Pricen 50-luvun rhythm and blues -hitti Lawdy Miss Clawdy noudattelee pitkälti Cockerin letkeää funk-sovitusta. The Beatlesin tuoreelta ”Abbey Road” -albumilta sekä Cocker että Raittinen olivat valinneet kappaleet She Came In Through The Bathroom Window ja Something.
Levyn upea aloitus, Bessie Smithin Nobody Knows You When You’re Down And Out vuodelta ‘29 on aina ollut suuri suosikkini, olipa esittäjä kuka hyvänsä. Raittisen tulkinta ei tee poikkeusta, vaan kuuluu ehdottomaan parhaimmistoon. Siinä missä esim. Eric Claptonin versiossa itse melodia tuppaa katoamaan, pysyy Eero tiukasti asiassa – tehden tulkinnasta kuitenkin omansa. Toisella vanhalla bluesstandardilla I’m Gonna Move To The Outskirts Of Town Järvinen yllättää peräti kaksi säkeistöä pitkällä soolollaan. Ei tuohon aikaan useinkaan televisiossa pitkätukille annettu niin paljon tilaa. Voin uskoa, että keikkatilanteessa soolo venyi huomattavasti pidemmäksi. Ilahduttava on tietenkin K.W. Blomqvistin varhainen sävellys KW:n ilmailuaiheinen blues (myöhemmin tunnettu nimellä An Aeroplane Blues Of K.W. Blomqvist tai K.W. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues), joka nimestään huolimatta on sanoitukseltaan englanninkielinen. Ja KW-sedällähän tekstiä riitti.
Levyn toinen jakso on Helsingin Tavastia-klubilta syyskuussa ’76. Raittinen oli bändeineen lämmittelemässä bluesin legendoja Eddie Tayloria ja Big Walter Hortonia. YLE tallensi tilaisuuden radiolähetystä varten. Sääli ettei Taylorin ja Hortonin esitystä ole koskaan saatu julkaistua levyllä, mutta onneksi sentään tämä Raittisen osuus on nyt kuultavissa. Eero oli pianotaituri Hillel Tokazierin kanssa tehnyt samana vuonna levyllisen vanhaa rhythm and bluesia otsikolla ”Good Rockin’ Tonight”. Mukana olivat kitaristi Kalle Lae, basisti Vesa Salmela ja rumpali Aikka Hakala. Tältä albumilta mukana on kolme kappaletta, A Mess Of The Blues, Good Rockin’ Tonight ja Barefootin’ ja Tavastialla säestyksestä vastasi sama kokoonpano kuin levyllä. Yleisön edessä samat miehet rokkaavat kuitenkin aivan eri meiningillä. Kaikenlainen jäykistely loistaa poissaolollaan ja monesti kehuttu kitaristi Kalle Lae pääsee todella näyttämään kyntensä!
Loput kahdeksan kappaletta ovatkin jo 2000-luvulta, riehakkailta pubikeikoilta Herttoniemen Treffipubissa ja Nummelan Ned Kelly’s -baarissa vuonna 2005. Säestyksestä vastaa Eeron pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, kitaristi Ykä Putkisen johtama ryhmä. Vaikka basisti Tero Palo ja rumpali Markku Reinikainen edustavat selvästi nuorempaa muusikkosukupolvea, ei se kuulu kokemattomuutena. Komppi svengaa niin kuin (se jostain kuuluisa) hirvi.
Vaikka tämän kokoelman äänitteet ovat peräti 35 vuoden ajalta, ei se kuulu Eero Raittisen laulussa. Vielä 2005 hän kuulostaa yhtä vetreältä kuin 70-luvulla. Tai sitten hänen laulunsa kuulosti varttuneemmalta jo nuoruudessa. Kuulija tehköön omat päätelmänsä.
Putkinen on vuosikymmenet tunnettu paitsi taitavana, myös tyylitietoisena kitaristina, mutta jälleen hän pääsee yllättämään. Lennokkaampaa kitaransoittoa harvemmin kuulee. Tässähän joutuu ihan pohdiskelemaan, onko Ykä aina yhtä hyvä. Ehkäpä on, josta tämä levy lienee hyvä muistutus.
Setti on pullollaan rhythm and bluesin ja rock’n’rollin klassikoita. Vauhtiin päästään heti lyhyen esittelyn ”Eero Raittinen Rock’n’Roll-show” jälkeen Delbert McClintonilta poimitulla nimikappaleella Leap Of Faith. Roy Montrellin Mellow Saxophone (nyt nimellä Mellow Rock’n’Roll – bändissä kun ei ole saksofonistia muuta kuin Panu Syrjänen äänittäjänä) on aina hykerryttävä. New Orleansissa kun on osattu yhdistää hyvä musiikki ja hurtti huumori. Jokainen soittaja saa vielä oman soolo-osuutensa, josta seuraakin todellinen tohina. The Coastersin I’m A Hog For You Baby kulkee hilpeän rennosti, vaikkei alkuperäisen komediallisuutta saati Dr. Feelgoodin kiimaista maskuliinisuutta haetakaan. Chuck Berryn Carol on tempoltaan alkuperäistä (saati Rolling Stonesin ’64 versiota) hitaampi, mutta runttaa tanakasti eteenpäin siinä missä Rollareiden vuoden ’70 versiokin. Setin, kuten levynkin, päättää huikea esitys Edgar Winterin kappaleesta Let’s Get It On.
Kuten hyvin tiedetään, Eero Raittinen on Suomen parhaita blueslaulajia. Mörinää ja mylvintääkin riittää. Mutta ennen kaikkea tämä ”Leap Of Faith” on (yhtään miehen aiempia julkaisuja väheksymättä) ehkä parasta Raittista, mitä levylle on koskaan päätynyt. Ja se on paljon se!
P.S. Meitä vinyylifriikkejä ilahduttanee tieto, että tämä on ilmestymässä myös LP-muodossa, pituudestaan (lähes 80 min.) johtuen jopa tupla-albumina. Joskin moista ihmettä joutuu odottamaan kesäkuuhun, sillä vinyyliprässäämöt lienevät edelleen ylikuormitettuja. No, odotellessa voi tietenkin lohduttautua CD:tä kuunnellen.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
