DYLAN KIRK
Havin’ A Whole Lot Of Fun – Live In Finland
(Bluelight BLR 33240 1 [LP]/2 [CD])
On kulunut tovi siitä, kun piano-rock’n’rollin saralla on todella tanner tärähdellyt nuoren artistin voimin. Parikymppisenä hurrikaanina apajille muutamia vuosia sitten ilmaantunut englantilainen Dylan Kirk (s. 2000) täyttää juuri tämän kriteerin – tarjoten itsestään bonuksena päälle paljon muutakin kuin vain ilmeisimmän esikuvansa, Jerry Lee Lewisin näköispainoksen. Karismaattinen rokkari on lumonnut sukupolveen ja -puoleen katsomatta tuhansia 1950-lukuisen musiikkiperinteen ystäviä, eikä suotta. Kirkin sisäänrakennetulta vaikuttava lavasäihke ja läpitunkeva talentti tulevat johdattamaan miestä vielä pitkälle valitsemallaan tiellä. Mikäli hän niin itse haluaa.
Tällä hetkellä jonkinasteista sapattikautta viettävä lavasankari on ilmoittanut haluavansa keskittyä jonkin aikaa seesteisempään ”aikuiseen” elämäntapaan ja perhearkeen. Päätöstä kypsytellessään hänellä on kuitenkin ollut mahdollisuus poiketa Suomessa soitto- ja laulutaitojaan esittelemässä kahteen otteeseen vuonna 2023 sekä kertaalleen syksyllä 2024. Taustallaan artistilla on ollut kaikilla käynneillään sama kotimainen tähdistöjoukkue The Finnish Killers: kitaristi Gona Lehtinen, kontrabasisti Iikku Riepponen ja rumpali Japi Saario (ensimmäinen on tuttu mm. Fat Chance- ja Hi-Speed Rockets -yhtyeistä, kaksi jälkimmäistä mm. Mike Bell & The Belltonesista). Tilanteen tasalla olleet kiertueisännät onneksi myös äkkäsivät ottaa joulukuussa 2023 toteutuneen miniturneen (keikat Hyvinkäällä, Tampereella ja Kokkolassa) talteen. Nauhoitteista on nyt muovattu äänivelhon ja tuottajan Petri Lapintien toimesta mitä verrattomin konserttialbumi.
15 rock’n’roll-numeroa antavat kristallinkirkkaan kuvan brittimuusikon pitelemättömästä energiasta, jota solistia noin puolta vanhemmat mutta luonteeltaan mitä luultavimmin ikuisina teineinä säilyvät finskisoittajat maailmanluokan tyyliin tukevat. Lystiä toden totta kuulostaa niin stagella kuin sen vierustallakin piisaavan, eikä ilosanomaa vaikuta laimentavan levyltä arvioituna piiruakaan se, että stara itse esiintyi kyseisillä talven kylmimpiin pakkasöihin ajoittuneilla keikoilla toinen jalka tiukasti kipsattuna. Kuka kehtasikaan väittää, että rock’n’roll olisi jo tänä päivänä vaaratonta puuhaa?
Toistaiseksi kaksi studiosooloalbumia kotimaassaan julkaissut Dylan Kirk on vielä artistina tulokasportaassa, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että hän turvautuu ainakin konserteissa etupäässä lainamateriaaliin. Näin on asian laita myös tuoreella Bluelight-tuotteella, jolla laulaja-pianistin omaa kädenjälkeä edustaa ainoastaan Junkie, särmikäs menopala hänen vuoden 2020 esikoispitkäsoitoltaan ”Introducing Dylan Kirk And The Killers”. Tavallaan Dylanin alkuperäisteos on joka tapauksessa myös levyn avaava King Of The Hop, jonka hänen käyttöönsä kirjoitti vuoden 2022 samannimiselle pitkäsoitolle kyseisissä sessioissa rumpuja soittanut Axel Praefcke eli saksalainen laulaja, multi-instrumentalisti ja studioteknikko ”Cherry Casino”. Mainitun kiekon peruja on niin ikään Ronnie Dawsonin 1980-luvun lopulla tunnetuksi tekemä Bad Case Of Broken Heart. Samoin Dawsonin laaturepertuaarista on valikoitunut ohjelmistoon myös Kirkin keikkasetin rajuinta kyytiä tarjoileva Monkey Beat City, jonka hän on yhdistänyt sikermäksi Johnny O’Keefe- ja Jerry Lee Lewis -bravuurin The Wild One kanssa.
Vauhtia ja soitannollista väkivaltaa riittää muutenkin. Mm. Carl Perkinsin Put Your Cat Clothes On, louisianalaisen Little Victor Phillipsin Papa Lou And Gran, Jerry Leen serkkupojan Mickey Gilleyn Call Me Shorty, Gene Summersin School Of Rock’n’Roll sekä Roy Orbisonin spiidipäisesti Killer-tyyliin vispattu Down The Line toisintavat kaikki samaa päätöntä kyytiä – aivan kuin herra Kirk ei muita tahtilajeja oikein tunnistaisikaan. Kenties juuri se erottaakin hänet idolistaan Jerry Leestä, jolla oli rasavillinä jangsterinakin kanttia esittää riehakkaimpia numeroitaan vain säästellen hitaiden kantri-, blues- ja gospel-kappaleiden lomassa. Ehkä siksi ne myös aikoinaan saivat yleisön poikkeuksellisiin liekkeihin.
Kaikeksi onneksi myös Dylan huomaa laskea kiihdytysvaihdetta pariin otteeseen ennen kuin meno alkaa käydä liian itseään toistavaksi. Rhythm’n’bluesina luikerteleva Johnny ”Guitar” Watsonin Looking Back sekä Dave Burgessin nimiin merkitty rasvaisesti bluesaava Rick Nelson -originaali I’ve Got My Eyes On You toimivat levyn välietappeihin sijoitettuna aivan kuten pitää – ja siniset skebanuotit vaikka unissaan soittimestaan taikova Gona Lehtinen pääsee hänkin loistamaan yhdessä bravuurilajeistaan. Sulavasti sekaan solahtaa myös junahölkkärytminen Tommy Blaken Sun-rockabillyluomus I Dig You Baby.
Levyn CD- ja LP-painoksilla on pienet poikkeavuutensa: vinyylillä Call Me Shortyn ja Down The Linen korvaavat Ray Smithin You Made A Hit sekä Russell Bridgesin (eli Leon Russellin) 1950-lukuinen pianoboogieklassikko All Right, jonka valtaosa 1970- ja 1980-luvuilla aihepiiriä keräämään ryhtyneistä muistavat legendaarisen ”Chess Rockabillies” -kokoelma-LP:n jyräävänä päätösraitana.
Useista äänityspaikoistaan huolimatta ammattilaishyppysissä kunnioitettavan ehjäksi joskin samalla äänentoistoltaan ihanan rupiseksi tarkoituksella miksattu ja masteroitu ”Havin’ A Whole Lot Of Fun” yksiselitteisesti jättää vaatimaan englantilais-suomalaisen yhteenliittymän paluuta rikospaikalle uutta omaa materiaalia sisältävän studiojulkaisun merkeissä. Uskaltanen laittaa kuuppani pantiksi, että hauskaa tullaan silloinkin pitämään.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
