THE DUKE ROBILLARD BAND – They Called It Rhythm & Blues
(Stony Plain SPCD1444)
Duke Robillard ei varmaan suurempia esittelyjä kaipaa. Hänen levyjään on vuosien saatossa arvioitu Blues Newsissa useita ja edellisen kiekon ”Blues Bash” arvio löytyy lehdestä BN #307. Tuore julkaisu pitää sisällään monia vierailijoita, joista jokainen on varmasti joskus lehtemme sivuilla mainittu. Tällä levyllä Robillard toimii pääasiassa kitaristina, sillä suurimman osan liidilaulusta hoitavat edelliseltä levyltä tuttu Chris Cote sekä vierailijat John Hammond Jr, Michelle ”The Evil Gal” Wilson, Sugar Ray Norcia, Kim Wilson sekä Sue Foley, joille lohkeaa parin kappaleen siivu kullekin. Pari laulusuoritusta Robillard sentään tekee. Kosketinsoitinosastoa täydentävät Mike Flanigin, joka soittaa Sue Foley -raidoilla ja Matt McCabe, joka toimii Kim Wilsonin aisaparina. Muuten mennään kokoonpanolla rumpali Mark Teixeira, basisti Marty Ballou, kosketinsoittaja Bruce Bears sekä saksofonisti Doug James.
Levyn parasta antia on ehdottomasti Duke Robillardin ja Sue Foleyn duetto Mickeyn ja Sylvian iki-ihanasta No Good Loverista. Kappale sisältää varsin hurjaa kitarointia molemmilta, Mike Flaniginin ryydittäessä menoa Hammondeillaan. Erikoiseksi asian tekee se seikka, etteivät Foley ja Finnigan olleet Robillardin kanssa samaan aikaan studiossa, vaan soittivat omat osuutensa Austinissa.
Minua ihmetyttää se, että Kim Wilsonin laulettavaksi on valittu pari varhaista Fabulous Thunderbirds -raitaa. Eivät sentään ottaneet musiikkia Robillardin kitaroimalta ”Walk That Walk, Talk That Talk” -albumilta vaan levylle ovat päätyneet ”Girls Go Wildin” The Things I Forgot To Do sekä ”Butt Rockin’” -kiekon Tell Me Why. Kaksikosta ensimmäinen on lähestulkoon kuin alkuperäinen, suurin ero lienee se, että puhaltimia on nyt enemmän. Jälkimmäinen on monin verroin alkuperäistä rankempi, bändi svengaa paremmin, harppua on runsaasti ja Robillard kepittää (sen aikaisen) Jimmie Vaughanin suohon mennen tullen.
Levyn rankinta osastoa edustaa Chris Coten laulama I Can’t Understand It, jossa Robillardin panos jääkin aika vähäiseksi, sillä hänen kitaransa on miksattu todella alas, lähes kuulumattomiin. Parissa muussakin kappaleessa, kuten Michelle Wilsonin tulkitsemassa Champagne Mindissa kitara on vähemmistössä. Vaihtoehtoisesti In The Wee Wee Hours sisältää revittelyä senkin edestä. Sugar Ray Norcian laulama Tampa Redin Rambler Blues on malliesimerkki siitä, millaista jälkeä saadaan, kun ässäkitaristi ja huippuharpisti yhdistävät voimansa. Robillardin laulama Outta Here kuulostaa turhan modernilta muuten niin vanhahtavan oloisessa kokonaisuudessa. Lopetusinstrumentaali Swingin’ For Four Bills on Robillardin ja Foleyn toinen duetto ja tribuutti vanhoille mestareille Bill Jennings, Billy Butler, Bill Doggett sekä Wild Bill Davis.
Lukuisat vierailijat tuovat mukanaan riittävästi vaihtelua ja tartuntapintaa löytyy joka tarpeeseen. Ei tämän tasoisen joukon kanssa voi hävitä. Yhtään ala-arvoista kappaletta ei ole mukaan valikoitunut, mikä ei sinänsä ole yllätys, kun Duke Robillardista on kyse. Yhtään huonoa tai mielestäni edes keskivertoa levyä hän ei ole tehnyt ja tämä kiekko nousee herran tuotannon parhaimmistoon. Vinyylikin tulossa on, tosin 18 kappaletta tuskin mahtuu yhdelle LP:lle, joten kyseessä on todennäköisesti tupla. Aivan vielä ei vinyyliharrastajilla ole mitään kiirettä levykauppaan, sillä tuote saapunee kauppoihin elokuun alkupäivillä. Sitä odotellessa voi ottaa maistiaisia vaikka Spotifyssä tai YouTubessa.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
