DION – Blues With Friends
(Keeping The Blues Alive #)
Dion DiMuccia 1960-luvulla edustaneen levy-yhtiön Columbia Recordsin mielestä rock oli ohimenevä villitys. Siksi he halusivat asettaa myös laulajatähtensä hieman iskelmällisempään muottiin, mikä ei tietenkään sopinut hänelle. Dion levytti mitä halusi, ja monesti äänitteet päätyivät varaston hyllylle. Kaikesta huolimatta hän on tehnyt yli 30 albumia, kesäkuun alussa julkaistava ”Blues With Friends” mukaan lukien. Sain siltä pienoisena aperitiivina Joe Bonamassan kanssa toteutetun Blues Comin’ On -kappaleen digimuodossa, ja sehän lupasi pelkkää hyvää. Kun sain vielä nähdä levyn vieraslistan: Brian Setzer, Van Morrison, Jeff Beck, Jimmy Vivino, Paul Simon jne., alkoi levy vaikuttaa todella kiinnostavalta.
Odottavan aika oli pitkä, ja päivät kuluivat kuin jäitä poltellen. Tosin fyysistä levyähän minulla ei vielä ole, vain digiversio, sillä albumi on kaupoissa vasta tätä lukiessanne. Kiekko sisältää 14 sävelmää, jotka kaikki on toteutettu vierailijoiden avustuksella. Aivan uusia sävellyksiä ne eivät ole, sillä pari uusioversiota on mukaan päässyt. Musiikki ei ole bluesia, jos tarkoitetaan sitä musiikkityylinä, mutta jos bluesilla tarkoitetaan sitä olotilaa, kun vaimo lähtenyt, vienyt auton mennessään, peruuttanut lähtiessään kitaran ylitse, koira on järsinyt puhki ne ainoat buutsit ja tontin viimeinen puu on kaatunut talon päälle, niin silloin ollaan asian ytimessä.
Levyn pääosassa on tietenkin Dionin sielukas laulu, jossa on sopivasti ”ajan patinaa” ja hän tietää juuri oikean tavan käsitellä kirjoittamiaan kappaleita. Jokainen vierailija tuo tietenkin mukaan oman mielenkiintoisen panoksensa. Vierailijat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta kitaristeja, joista monet soittavat tutusta tyylistään poikkeavalla tavalla ja soundilla.
Aloituskappaleen tarttuva melodia kaappaa kuulijan mukaansa ja Joe Bonamassan slidekitaran saattelemana se siivittää meidät musiikilliselle matkalle, jossa tyyli ja tunnelmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Kickin’ Childin Dion kirjoitti jo 60-luvulla ja se julkaistiin arkistojen aarteita sisältävällä levyllä ”Kickin’ Child: The Lost Album 1965”. Uusioversion kitaristina toimii Joe Menza, joka soittaa Mark Knopfler -tyylisesti. Kuuntelin molemmat näkemykset pariin kertaan, mutten päässyt yhteisymmärrykseen itseni kanssa siitä, kumpi niistä on parempi. Brian Setzerin avustama gospelsävelmä Uptown Number 7 kertoo junaan sijoitetun tarinan henkilöstä, joka haluaa päästä eteenpäin henkisessä elämässä. Juna on valittu siksi, koska sillähän New Yorkin asukkaat matkustavat, kun haluavat päästä jonnekin. Viulujen kannattelema Can’t Start Over Again on haikea kantrivalssi. Se on tuulahdus Dionin alkuaikojen vaikutteista. Hän pyysi Jeff Beckiä soittamaan kappaleeseen jotain ja hyvin tämäkin musiikinlaji tuntuu herralta taittuvan.
My Baby Loves To Boogiessa vetoapua antaa John Hammond nuorempi, joka harppuineen saa kappaleen suoraan nousukiitoon. I Got Nothin’ on tarina siitä, kun istut ja haluat kirjoittaa laulun, mutta mitään ei tule mieleen. Esitys on duetto Van Morrisonin kanssa, ja täytyi oikein kuunnella, kumpi on kumpi, sillä heidän äänensä ovat hyvin saman kuuloiset. Tällä kertaa kitaraliidit soittaa Joe Louis Walker. Stumbling Blues -sävelmässä mukana ovat kitaristi Jimmy Vivino sekä fonisti Jerry Vivino. Jazzahtava melodia tuo mieleen savuisen klubin ja illan viimeiset hitaat ennen valomerkkiä. Bam Bang Boom on perusboogie, joka kertoo lähinnä siitä mitä tapahtui, kun Dion ja vaimo Susan Butterfield tapasivat ensi kertaa. Äänensärkijänsä kotiin jättänyt Billy Gibbons ei kuulosta lainkaan itseltään.
Sonny Landreth maalailee hienosti kappaleessa I Got The Cure. Tarinassa Dion kertoo siitä, ettet tarvitse “sallittuja tai kiellettyjä lisäaineita”, sillä ”minulla on kaikki se mitä tarvitset”. Americanasävelmä Song For Sam Cooke (Here In America) on duetto Paul Simonin kanssa. Kaksikko teki yhteistyötä jo ”New York Is My Home” -levyn nimikappaleella. Vanhat herrat laulavat ikäisikseen todella hienosti ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen. Levyn rankinta osastoa edustaa Samantha Fishin kanssa toteutettu What If I Told You. Se on varsinainen energia- ja tunnelataus puristettuna neljään minuuttiin. Delta-bluesia levyllä edustaa Told You Once In August, joka on kertomus miehestä, joka vähitellen alkaa huomata, että on tullut kohdelluksi kaltoin vaimonsa toimesta. John Hammond Jr ja Rory Block ryydittävät menoa dobroillaan. Ensin mainittu on sijoitettu oikeaan kanavaan ja jälkimmäinen vasempaan kanavaan. Block pääsee myös solistintehtäviin. Levyn toinen menopala on Way Down (I Won’t Cry No More), jossa liidit hoitaa Little Steven, tuoden soitossaan esiin kaikuja 90-luvun grungesta. Musiikillinen matka päättyy utuiseen sävelmään Hymn To Him, joka oli alun perin tarkoitettu vuoden 1987 gospelalbumille ”Velvet & Steel”. Kappaletta ei tuolloin saatu valmiiksi ja nyt se otettiin uudelleen käsittelyyn Patti Scialfan ja Bruce Springsteenin kanssa. Scialfa hönkäilee kauniisti ja Springsteen soittaa lyhyen mutta ytimekkään kitarasoolon. Dion laulaa hyvin Springsteen-maisesti ja pomon henki on läsnä vahvana. Mikäli asiaa ei tietäisi, voisi luulla, että kappale on Springsteenin kynästä lähtöisin.
Mitään negatiivista en levyltä löytänyt, eikä niitä etsimään kannata edes ryhtyä. ”Blues With Friends” on tasokas ja monipuolinen kuuntelukertoja kestävä levy, joka mitä todennäköisimmin löytyy aika monen muunkin Blues News -kriitikon vuoden parhaat -listalta.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 3/2020)
