DAVE LINDHOLM LIGHTS
(Emsalö EMCD013)
Haastattelin Dave Lindholmia muutama vuosi takaperin “Go” -albumin tiimoilta (kts. BN 290) ja silloin hän sanoi: ”Tämä on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Kun joskus tulevaisuudessa teen kiertueen jonkun bluesryhmän kanssa, niin nyt on pari levyllistä originaalimatskua, joista ottaa ohjelmistoon biisejä.” Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa tuon lausunnon jälkeen. Niinpä niin… Tuota turneeta tässä on odotettu, pitkään ja hartaasti. Kynä & Kumppanit -levyn sekä suomenkielisen tupla-albumin jälkeen on levytysvuoron vihdoin saanut englanninkielinen bändi. Aivan tuoreesta kokoonpanosta ei ole kyse, sillä jos ihan tarkkoja ollaan, niin Lights kasattiin jo viime vuonna sitä luvattua kiertuetta varten, joka ei sattuneesta syystä kuitenkaan toteutunut. Kokoonpanoon kuuluu ”Go” -levyllä soittaneet rumpali Juppo Paavola sekä Lindholmin luottobasisti Mikko Löytty. Kakkoskitaraa soittaa mm. Pauli Hanhiniemen bändistä, Jazzgangstersistä ja Pekko Käppi & K:H:H:L:stä tuttu Tommi Laine. Kolmella raidalla vierailee Rebecca Ogbeide taustalaulajan ominaisuudessa.
Vapuksi ilmestynyt nimetön albumi sisältää kymmenen Lindholm-originaalisävellystä, jotka eivät ihan 12-tahtisia ole, mutta vaikka toinen jalka on tukevasti asfaltilla, niin toinen on sinisävyjen suvannossa. Siitä huolimatta, että rakennusmateriaalina on käytetty samoja ainesosia kuin ennenkin, on lopputulos silti erilainen. Tässä on aivan samanlaista tunnetta kuin Rock’n’Roll Bandin levyssä tai Bluesoundsin debyyttialbumissa, tämä kuulostaa tuoreelta useista nostalgisista elementeistä piittaamatta. Varkain starttaava avausraita Now Then sisältää viimeisimmiltä Lindholm-kiekoilta tavaramerkeiksi tulleita harmonioita ja mukana on rentoa kahden kitaran kaksintaistelua. Kakkosraita In The Heart Of A Summernight on lämmin tuulahdus, joka piristää mukavasti kylmänä kevätpäivänä. Arviota kirjoittaessani mittarin mukaan ulkona on melkein +3 lämmintä.
Am I Missing Something? on tarina miehestä, joka ei osaa tiettyjä asioita, mutta osaa sen sijaan paljon muuta. Oliskohan tässä jotain omakohtaista, mene ja tiedä. Laine on kyllä Lindholminsa kuunnellut, sillä soolon aikana on mahdoton sanoa, kumpi on kumpi, niin samalla tyylillä he soittavat. Instrumentaalisävelmä Jobo on silkkaa kitaroiden ilotulitusta.
Jazzahtava When Love Grows Up on varsin raikas poikkeus levyllä. Kappaleen kitarasoolo on korvia hivelevän kaunis. Tuhti rytmiblues Free Water on albumin parhaita siivuja ja sisältää hienoa slidekitarointia. Uskoisin, että kappale todennäköisesti tulee nousemaan keikkasuosikiksi. I’ve Had Enough tuo takautumia Ganpaza Gypsysin levyiltä. Lopetusraidaksi on valittu dobroilla soitettu John Lee Hooker -tyylinen Walkin’ Fine.
Seepian värinen kansi on kieltämättä aika hieno, ja sisäkannen kuvaan on soittimet laitettu samoille paikoille, jossa ko. instrumentin soittaja kansikuvassa on. Vinyylimuodossa kaikki todennäköisesti toimii, mutta cd-version kannesta annan pienen moitteen. Toiseen sisäkuvaan virvelin kalvolle laitetut krediitit olisi pitänyt laittaa isommalla fontilla, kun edes moniteholaseilla en meinaa niitä nähdä lukea.
Tämän levyn perusteella jään innolla odottamaan niitä tulevia keikkoja, ja toivottavasti Dust My Broom sekä Dave’s Twelve Barin ohjelmistosta tutut Waiting ja Lee Dorseyn Can You Hear Me löytävät tiensä bändin liverepertuaariin.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 3/2021)
