DANA GILLESPIE – Under My Bed
(Ace CDCHD 1558)
70 vuotta täynnä ja sama luku toistuu myös Dana Gillespien listassa hänen levytyksistään, jos kaikki roolitukset lasketaan mukaan. Danaa on viime vuosikymmeninä pidetty yhtenä brittibluesin kuningattarista, ja hän onkin vakituinen esiintyjä erilaisissa bluesloungeissa ja -risteilyillä. Dana on tehnyt joukon mainioita blueslevytyksiä, jossa on ronkittu aika usein härskimpää risque-osastoakin. Itse tutustuin 90-luvun alussa hänen mainioon Julia Lee -henkiseen albumiin ”Blues It Up”. Sen jälkeen Ace Records on julkaissut Gillespietä säännöllisesti hänen uskolliselle seuraajaryhmälleen. Monet Danan levyt ovat saaneet BN:ssä positiivisia arvioita.
Dana Gillespie sai jopa radiosoittoa hiljattain Radio Suomen sunnuntaiaamussa liittyen uransa alkuvuosiin, jolloin hän kaveerasi nuoren David Bowien kanssa. Dana on kertoillut muistojaan sekä Bowieta että Mick Ronsonia käsitteleviin tv-dokumentteihin, jotka molemmat on nähty Yleltäkin. Laulajan ura alkoi kuitenkin jo 60-luvulla folkrockin ympyröistä ja jo silloin hänelle tuli tutuksi Lontoon myyttinen popskene. Toisen levynsä Dana teki Savoy Brown -yhtyeen kanssa Mike Vernonin tuottamana. 70-luvun alun julkaisuilla olivat yhteistyökumppaneina myös edellä mainitut Bowie ja Ronson, ja Bowien kanssa taisi olla romanssin poikastakin. Ura urkeni edelleen elokuvabisnekseen ja teatteriin (mm. Maria Magdalenan rooli Jesus Christ Superstar -musikaalissa Lontoossa).
80-luvulla blues tyypittyi Gillespien omaksi tiekartaksi ja siinä on pysytty tähän 70-vuotisjulkaisuun asti. Minulle ainakin seniorina kolahti heti Old School, jossa on ”grand old lady” -kategoriaan nostettavaa manifestimaista ylhäisyyttä. Sen ohjeilla on hyvä vanhentua itse kunkin: ”Don’t want to spend my time just staring at the screen ‘cos you can’t imagine all the things that I’ve seen / I lived so many lives all rolled in to one / so don’t go thinking I don’t know about having fun / You might say I ain’t no longer cool / but I don’t care ‘cos I’m old school.”
Ace records on antanut aikaa kehitellä tätä pakettia. Jake Zait ja London Blues Band ovat viilanneet sävellykset ja sovitukset juuri sopivan seesteiseen terään. Vähän lymyilevää kitaraa, hyväilevää pianoa/urkua, torvifillit paikallaan ja virveli iskee. Dana on itse laatinut sanoitukset vähän kuin oman koko pitkän elämänsä kokemusten kimaraksi. Laulusoundi ei ole mitenkään päällekäyvä vaan enemmänkin solisti haluaa antaa kertovan sointiäänen omille lyriikoilleen. Tätähän voisi siis kuvailla myös jonkinlaiseksi laulajan omaksi tarinan kerronnaksi, jossa formaatin ei anneta ottaa ylivaltaa. Tunnelman rakentamisen kautta albumi vierii vastustamattomasti ehjäksi kokonaisuudeksi. Näinä tähdenlentojen ja nuoruuden ylistyksen aikoina on erittäin terapeuttista syventyä tähän julkaisuun ja miettiä artistien elämänkaaren ja kokemusten aikaansaamaa vaikutusta lopputulokseen.
Jorma Riihikoski
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
