CONSTANTINE & THE CALL OPERATORS – Constantine & The Call Operators
(omakustanne)
Kun pian Venäjältä Suomeen muutettuaan nuori kitaristi-laulaja Konstantin Kovalev ensimmäisiä kertoja vihjaili haaveistaan oman soul-yhtyeen perustamisesta, saattoi lahjakkuutensa jo blues- ja rock’n’roll-tantereilla osoittaneen muusikon puheista vielä aistia hitusen tietynlaista ”kasvunvaraa”. Kartutettuaan vauhdilla sekä esiintymiskokemustaan että eritoten solistista kompetenssiaan alkoivat nämäkin suunnitelmat näyttää entistä enemmän aidoilta, tavoitettavissa olevilta päämääriltä. Muutamien vuosien kypsyttely ensin Helge Tallqvistin yhtyeessä, sitten mm. oman Firebugs-ryhmän kanssa sekä viimein Tukholmasta käsin operoivan The Beat from Palookavillen vakiokitaristina on tehnyt Konstantinille hyvää ja koulinut hänestä yhden maamme kansainvälisimmistä artisteista.
Jo pelkästään laulajana Kovalev käytännössä pesee tyylipuhtaalla fraseerauksellaan kokeneimmatkin kotimaiset haastajansa. Luonnollisen heleää, tarvittaessa falsetissakin viihtyvää ja miellyttävän täyteläisesti ennen kaikkea 1960-luvun alun esisouliin istuvaa ääntään hän vaikuttaa kuljettavan kuin leikitellen myös teknisesti vaativimmissa kappaleissa. Korkean haastekertoimen on tosin artisti tällä kertaa asettanut tietoisesti itse itselleen, esikoiskiekon kaikki sävelet ja sanoitukset kun ovat hänen omaa käsialaansa.
Tomi Leinon luottopajalla purkkiin taottu ja Kid Andersenin Kalifornian Greaseland-studiostaan käsin miksaama 9 kappaleen albumikokonaisuus on syntynyt tätä nykyä Call Operators -nimeä tottelevan kosketinsoittaja Harri Taittosen, rumpali Tyko Haapalan ja basisti Jaska Prepulan muodostaman kokoonpanon kanssa.
Kovalevin voimallisimmat vaikutteenantajat löytyvät paitsi menneisyyden järkäleistä, myös saman genren uudemman polven sanansaattajista. Väkevä blues Mr. Murphy’s Law hätistelee mollisointuisena kontrabassojolkotteluna JD McPhersonin reviiriä ja rullaavasti sanaileva Joker In The Pack kosiskelee paljolti seuraa James Hunterista. 1970-luvun alun liemissä kutevaa sulosoulia ruumiillistaa esimerkillisesti Losing Game, erityisen sykähdyttävänä teoksena perustellusti levyn avaavan Blind Man In A Mazen sekä letkeän Motown-sävyisen You’re So Lonelyn taas tarratessa oivallisesti kiinni puhallinvetoisemmista r&b-tunnelmista Torbjörn Eliassonin (saksofonit) ja Calle Stenmanin (trumpetti) avustuksella.
Teksas-bluesin rapeutta eteläiseen blue-eyed souliin sekä lauluyhtyesoundiin yhdistelee Gone, kun vuorostaan Waiting For A Ride ryystää mehut rokkaamalla hiki hatussa Fabulous Thunderbirds -metodein. Harras akustisen kitaran sekä hetkittäin mukaan liittyvän sähkökitaran voimin esitetty delta-instrumentaali Starchild Blues täydentää levyn ajatuksella mietittyjä kerrostumia entisestään. New Orleans -kyyditteisessä kiireettömässä päätösshufflessa Please Believe Me on siinäkin roppakaupalla vähäeleisen viehättävää Kovalev-kierrettä, joka on omiaan nostamaan esittäjänsä jälleen askeleen ellei toisenkin pelkkiin hiilipaperijäljennöksiin tyytyviä kollegoitaan ylemmälle porrasaskelmalle.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
