CHRIS O’LEARY – The Hard Line
(Alligator AL 5016/ALCD 5016)
New Yorkin seudulta saapuva Chris O’Leary (s. 1968) voi vielä olla soolouransa nousukasvaiheessa, vaikkei niin ehkä olisikaan sopivaa sanoa miehestä, joka on mm. musisoinut maineikkaan Levon Helmin The Barnburners -yhtyeessä 1990- ja 2000-lukujen vaihteen molemmin puolin sekä johtanut omaa nimeään kantavaa kokoonpanoakin reippaasti yli vuosikymmenen ajan.
O’Leary on raamikas mies, jolla riittää vääntömomenttia myös lauluäänessään sekä huuliharpun käsittelijänä. Säveltäjä-sanoittajana hän asettautuu osaavaan perusvarmaan parempaan kastiin jakaen lyriikoissaan sekä huumorin kukkasia että omakohtaisia tilityksiä ja huomiota ympäröivästä maailman menosta. Esimerkistä käy pisteliäs pohdinta soittajien kohtelusta slovaribluesilla Who Robs A Musician?
Muutamassa eri pääsessiossa syntyneet O’Learyn omat kappaleet raikaavat Alligator-debyytillä eheänä kokonaisuutena, vaikka soittajajäsenistö esitysten taustalla hieman elääkin. Soolokitaristina lähes kaikilla raidoilla kunnostautuu kovatasoinen Chris Vitarello, vain tunteikkaalla hituribluesilla I Cry At Night hänet korvaa Monster Mike Welch. Muusta yli parikymmenpäisestä pelimanniporukasta osuvat korvaan eritoten pianisti-urkurit Jesse O’Brien, Brooks Milgate ja Jeremy Baum. Koskettimilla onkin sovituksissa ponteva roolinsa kautta levyn, vaikka Chrisin oma pieni soittopeli soolotilaa enimmäkseen dominoikin.
Tyylillisesti askelletaan rock’n’rollaavasta jumpista (mm. tuhtia Kim Wilson’maista munnarityöskentelyä tarjoava Lost My Mind sekä vaskien isännöimä Things Ain’t Always What They Seem) sävykkääseen molli-rhythm’n’bluesiin (mm. Ain’t That A Crime ja Lay These Burdens Down) sekä Chicagon klubiblues-tyyliseen tanssirytkeeseen (mm. funkahtava You Break It, You Bought It sekä soundillisesti hieman Lil’ Ed & The Blues Imperialsin kainaloon hivuttautuva slidetulitus Love’s For Sale). Sekaan soljuu luontevasti myös New Orleansin second line -sävyjä (laulajan omasta keikkamenneisyydestä Levon Helmin klubilla kertova Funky Little Club On Decatur) sekä rempseää piano-boogie woogieta (Need For Speed).
Entinen merivoimien veteraani oli jo joutunut kertaalleen sanomaan terveyssyistä hyvästit soittovietilleen ja uhraamaan välissä 13 vuotta poliisin ammatissa leipäänsä tienaten. Haave täyspäiväisestä muusikkoudesta kuitenkin lopulta toteutui ja on nyt mahdollistanut O’Learyn ensimmäisen maailmanlaajuiseen jakeluun yltäneen julkaisun monien sinänsä kiiteltyjen mutta kaupallisesti turhan vähälle huomiolle jääneiden indie-albumien jälkeen. BN:ssä hänen vanhoja syntejään on esitelty ainoastaan yhden aikaisemman hengentuotteen (”Gonna Die Tryin'”) edestä vuonna 2016. Mikke Nöjdin ohjeistus ”huuliharppukostajille” oli tuolloin ”laittaa nimi muistiin”. Näin taisi ainakin alligaattoripomo Bruce Iglauer kuuliaisesti tehdä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
