CHRIS CORCORAN BAND – Coolerator
(Shack SHKR020)
Herran pieksut miten tyhjentävästi brittiläisen kitaristilahjakkkuuden Chris Corcoranin uutuuslevy (edelliset sooloalbumit ”The Getaway” ja ”Blues Guitar Grooves” ilmestyivät 2010 ja 2017) käynnistyykään! Syyttä ei ole miestä esitetty ”UK Blues Awards” -äänestyksessä vuoden 2020 instrumentalistiksi. Teemaintro Coolerator vie kuulijan lähtöruudun kautta kulkematta 1950-luvun yökerhojen röökinkatkuisiin r&b-tunnelmiin itsevarmoin instrumentaalisin liikkein. Puhallinyhtye tukee solistitonta voittotaivalta, sektion nimekkäimpinä hahmoinaan saksofonistit Nick Lunt ja Lee Badau (Jools Hollandin ja James Hunterin orkesterit, Big Town Playboys, The Big 6 jne.).
Jump-bluesin parissa itseään saarivaltakunnassa tykö jo parinkymmenen vuoden ajan tehnyt Corcoran luonnollisesti esittelee pitkäsoitollaan lähinnä omia sävellyksiään, mutta pohjustaen osaamisensa kirjoa kuitenkin myös muutamilla lainanumeroilla. Niistä tunnetuimpien Comin’ Home Babyn (Ben Tucker) ja Watermelon Manin (Herbie Hancock) ohella levytettäväksi ovat päätyneet Jimmy Smithin 1960-luvun alun sotaratsu Back At The Chicken Shack sekä erityisen mallikkaasti toimivan maanläheisen luennan saava John The Revelator, jolla osakunnia sovitustyöstä annetaan vuoden 1930 levytyksensä perusteella blueslegenda Blind Willie Johnsonille.
Omilla hengentuotteillaan Corcoran pinna pitää yhtä visusti, eivätkä esitykset karkaile turvallisen kotisektorinsa ulkopuolelle sen enempää kuin coveritkaan. Muun muassa Jumpin’ At Bardiesilla hän antaa soolojensa hyväillä korvia Duke Robillard -tyylisenä jazz-kierteisenä boogiejuoksutuksena. Shufflena fiilistelevä Get A Grip taas liikkuu sangen lähellä Jimmie Vaughanin tuoreimpien big band -äänitteiden tunnelmia. Terhakalla Sit Tight’illa taas voimistetaan tanssiaskelia maltillisesti jamaikalaisella takapotkulla. Swing-pohjaisen mod jazzin pariin hämyisästi johdattelevalla Oh Yeah! -numerolla kuten parilla muullakin raidalla 7-henkistä vakkaribändiä tukee tyylitajuinen hammondisti Claudio Corona.
Teknisesti epäilemättä vielä enempäänkin kykeneväinen muusikko tuntuu jopa hieman välttelevän soitossaan tietynlaista riskinottoa. T-Bone Walker’mainen tyylikkyys vaikuttaa olevan hänen ensisijainen voimavaransa. Hitaahko tremolosävytteinen Resolution Blues on säntillisyydessään täydellinen malliesimerkki miehen viilipyttymäisen taloudellisesta kitarankäsittelytavasta. Säästäväisyys kunniaan, kuten siinä eräänkin pankin mainoksessa kai bruukattiin ennen muinoin sanoa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
