CASEY BILL WELDON – We Gonna Move (On The Outskirts Of The Town)
(Wolf BC 014)
Aika harvasta bluesmuusikosta on löytynyt ja valitettavasti yhä löytyy niin paljon väärää tietoa kuin Casey Bill Weldonista. Hän ei esimerkiksi ollut syntynyt Arkansasissa v. 1909, ei ollut koskaan Memphis Jug Bandin jäsen eikä tiettävästi milloinkaan seurustellut Memphis Minnien kanssa. Todellisuudessa hän oli syntynyt v. 1901 Kansas Cityn seutukunnalla, oli oikealta nimeltään Nathan Hammond ja kuoli kyseisessä Kansasin kaupungissa 28.9.1972. Itse asiassa hän kyllä suurelta osin omatoimisesti aiheutti nuo väärinkäsitykset, sillä kun USA:n etelävaltioista lähtöisin ollut muusikko Will Weldon (noin 1904–34) kuoli, hän ryhtyi kutsumaan itseään nimellä William Weldon.
Tyylillisesti Will Weldon ja Casey Bill Weldon poikkesivat melkoisesti toisistaan. Kun Will Weldon oli varsin tyypillinen perinteistä maalaisbluesia tulkinnut laulaja-kitaristi, Casey Bill oli huomattavan persoonallinen ja myös verrattain monipuolinen artisti. Myös Casey Billin instrumentti oli kitara, mutta sitä hän piti havaijilaiseen tyyliin poikittain polviensa päällä. Sellaista soittotapaa käyttivät tunnetuista bluesmiehistä hänen lisäkseen vain James ”Kokomo” Arnold, B.K. Turner eli Black Ace ja Oscar ”Buddy” Woods. Lisäksi hänen ohjelmistoonsa kuului bluesin ohella mm. swing-numeroita ja jopa joitakin miltei iskelmällisiä lauluja.
Vuosina 1935–38 Casey Bill Weldon teki useita kymmeniä levytyksiä, enimmäkseen pääartistina mutta välillä myös toisten artistien tukimiehenä. Kaikkein tunnetuin hänen luomuksistaan on todellinen suurklassikko We Gonna Move (To The Outskirts Of Town), minkä toiseksi tekijäksi on vuosien mittaan esitetty sekä sanoittaja Andy Razafia että 40-luvulla jazz- ja r&b-ympyröissä vaikuttanutta Roy Jacobsia. Mielestäni kysymyksessä on kuitenkin Casey Billin oma tuotos, koska luotettavaa mainintaa minkäänlaisesta todellisesta yhteistyöstä sen suhteen en ole missään nähnyt.
Vuonna -38 Casey Bill Weldon yhtenä ensimmäisistä käytti viimeisessä sessioissaan sähköistettyä kitaraa ja sen jälkeen käytännössä hävisi lähes tietymättömiin. Lehdessä Chicago Defender julkaistiin vuoden -41 tammikuussa hänestä pieni kuva, ja erään arvelun mukaan hän saattaa olla mukana laulaja-pianisti Cecil Gantin yhdellä vuoden -45 levytyksellä. Miehen kuolintiedot kaivoi esille hänen vaiheitaan laajasti selvitellyt Living Bluesin toimittaja Jim O’Neal.
Tätä tuoretta itävaltalaiskiekkoa pyörittelemällä saa aivan hyvänlaisen kuvan Casey Bill Weldonin ohjelmistosta ja esitystavoista. Kokoelma sisältää 24 tallennetta ja sen kokonaiskestoaika on yli 76 minuuttia. Joukosta löytyvät miltei kaikki hänen tärkeimmät teoksensa, ja tuotteen tekninen taso on aivan kohtuullista luokkaa. Vaihtelevaisuuttakin on havaittavissa mielenkiintoa lisäävissä määrin lähinnä koosteen jälkimmäisellä puoliskolla. Oikeastaan meidän tällaisen musiikin ystävien tulee olla kiitollisia siitä, että jopa vanhaa bluesia julkaistaan yhä häviävässä cd-formaatissa.
Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 4/2021)
