BUDDY GUY – The Blues Don’t Lie
(Silvertone 19658-73152-1 [2-LP]/2 [CD])
Buddy Guyn tapaus on monelta kantilta katsottuna kiintoisa. Chicago-bluesin rivimies ja eräänlainen kakkosportaan työmyyrä paiski vuosikaudet hommia itseään sädehtivimpien alan suuruuksien kanssa, mutta oma jo 1950-luvulla käynnistynyt levytysura takkuili välillä pahastikin, paperilla hyviltä näyttäneistä sopimuksista huolimatta. Varsinaiseen blues-mainstreamiin hänet korottivat 1990-luvulla ilmestyneet, Billboard-listoille sekä usein myös Grammy-palkitsemistilaisuuksiin kutsun varmistaneet pitkäsoitot. Väen vähentyessä ympäriltä Buddysta leivottiin lopulta legenda, jollainen hänen musiikillisilta ansioiltaan olisi kuulunut olla jo kauan aiemmin. Nyt hän on 86-vuotiaana sukupolvensa viimeisiä ”jaloillaan seisovia”, ja kuten ensi-iltansa 2021 saanut, ilahduttavasti jopa Yleisradion ohjelmistoonsa kelpuuttama amerikkalaisdokumentti ”The Blues Chase The Blues Away” taannoin osoitti, ei veteraanin pääkopassakaan vielä suurempia iän mukanaan tuomia kupruja esiinny. Vakuuttavasti liikkuvat yhä vanhan herran näpitkin kitaran otelaudalla.
Neljän vuoden studiotauon Buddy Guy katkaisee peräti 16 raidan laajuiseksi pullistuneella albumilla, jonka vinyylipainos on itse asiassa tuplalevy. Mutta onko kakunpala ollut sittenkin liian suuri haukattavaksi? Voiko seniorikaartin artisti edelleen todeta levynsä syntyneen hänen omilla ehdoillaan? Ei, pala on ollut juuri oikean kokoinen, ja kyllä, albumi vastaa yhä Guylle tyypillisiä standardeja. Täyteraitoja sen enempää kuin vain periaatteesta studioon haalittuja nimivieraitakaan ei julkaisulla ole mukana. Kaikelle on kristallinkirkas tarkoituksensa.
Guyn monisyisyys soittajana ja eri tyylien välittäjänä on leimannut hänen tekosiaan iät ajat, eikä uutuuslevy tässä suhteessa tee poikkeusta. Buddy on kuitenkin ollut nikkaroimassa omin kätösin useita blueskitaroinnin kehitysportaita traditionaalisesta Chicago-soundista häpeilemättömään rock-vingutukseen, joten keitäpä me olemme hänelle enää tässä vaiheessa lokeroita määrittelemään. Tuottajana annetaan odotetusti luottoa ennenkin samoissa tehtävissä onnistuneelle rumpaliystävälle Tom Hambridgelle. Tiiviin komppiryhmän täydentävät vuorovedoin esiintyvät basistit Michael Rhodes ja Glenn Worf sekä kosketinsoittajat Reese Wynans ja Kevin McKendree. Kakkoskitarassa on lähes kaikilla raidoilla Rob McNelley.
Eniten energiaa on ladattu levyn ärhäkkääseen funk-starttiin I Let My Guitar Do The Talking. Hieman teatraalisesti nuorekkuutta todisteleva bluesrockhytkytys tarjoillaan puhaltimien säestyksellä. Levyn otsikoksi valittu omaa elettyä taivalta romantisoiva ja Damn Right, I’ve Got The Blues -hittiä siteeraava hidas popblues Blues Don’t Lie jatkaa kliseiden salonkikelpoista viljelyä, mutta astetta valjumman jälkimaun kera. Selvästi tuntuvamman bluesfiilispiikin sitä vastoin pistää kuulijaan ilman liikoja konstailuja The World Needs Love, jolla Buddyn äänenkin annetaan jo häivähdyksen verran väristä ja kuulostaa ikäiseltään. Kappale on myös levyn ainoa solistin itsensä kirjoittama numero, muiden ollessa etupäässä Tom Hambridgen käsialaa. Lainoja edustavat B.B. Kingin Sweet Thing, The Beatlesin ”Let It Be” -LP:ltä napattu I’ve Got A Feeling sekä levyn päättäväksi akustiseksi soolobluesiksi dekonstruoitu Slim Harpon King Bee.
Paikoittainen studiojamihenkisyys sekä todellisten sovituksellisten neronleimausten vähäisyys saattavat hivenen tylsyttää parasta terää levyn kuuntelukokemukselta, mutta kaiken kaikkiaan Guy ja kumppanit ovat saaneet aikaan ihailtavan ehjän albumikokonaisuuden. Eritoten sitä pitävät kuosissa peruskokoonpanon voimin esitetyt kappaleet, kuten dynaaminen rock-irrottelu Backdoor Scratchin’, laahaavan pianosovituksen saava Rabbit Blood sekä akustisena soolobluesina käynnistyvä mutta sähköiseksi Crossroads-sävyiseksi Cream-jyystöksi tempautuva ja tuttua voodoo-tematiikkaa ”black cat boneineen” ja ”mojo handeineen” sanoituksissaan kierrättävä Well Enough Alone.
Eikä Buddy toki olisi Buddy ilman buddyjaan. Harkituista duettosuorituksista vastaa nyt rypäs kovatasoisia kollegoita, sävellyksenä hapuilevamman bluesslovarin We Go Back laulettavakseen saavasta Mavis Staplesista rankemmin puntteja tutisuttavalle Hendrix-hakuiselle Symptoms Of Lovelle osallistuvaan Elvis Costelloon, Follow The Money -rhythm’n’bluesilla letkeilevään James Tayloriin, itselleen ominaisen funkbluesin What’s Wrong With That veljellisesti Guyn kanssa vokalisoivaan Bobby Rushiin sekä juurevalla House Party -shufflella rokkaavaan tennesseeläiseen Wendy Moteniin. Varsinkin viimeksi mainitun, American Idol -kisoissakin mukana olleen pian kuusikymppisen popjazz-laulajattaren suoritustasoon vanhan tervaskannon läsnäolo äänittämössä on selvästi vaikuttanut positiivisesti.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
