EERO JA JUSSI & THE BOYS – Numero 1 & 2 & Singlet 1964–1969
(Svart SRE345CD, 2-CD)
Yksi BN-numero ei rehellisesti sanoen riittäisi Suomi-rockin korkeakoulun tuotannon läpikollaukseen edes 1960-luvun äänitteiden osalta. Todettakoon siis referoiden, että tässä ne nyt kaikki ovat – kera Jussi Raittisen ja Raimo Öystilän laatiman 30-sivuisen oheisvihkosen kappalekohtaisine taustakertomuksineen.
Kotimaisen musiikkiteollisuuden ensimmäinen rockbändin pitkäsoitto sai ansaitun tekijänsä Raittisen veljesten Eeron ja Jussin nopeasti aktivoitumisensa jälkeen maan kärkiyhtyeisiin nousseesta The Boys -kokoonpanosta. Ryhmän LP:stä ”Numero 1” samoin kuin sen seuraajasta ”Numero 2” teetettiin Svart-yhtiön toimesta jo vuonna 2019 tyylikkäät bonusraidoin varustetut tuplavinyyliuusintapainokset. Tuoreelle cd-paketille on silti pontevat perusteensa.
Jos Boysin startti Rauno Lehtisen Euroviisu-ehdokaslaululla Tahdon saaren toukokuussa 1965 ilmestyneellä esikoisalbumilla ei niin riehakasta menoa ollutkaan, bändin skaalan todellinen runsaus käy kyllä pian ilmi mm. Poison Ivyn, Hello Josephinen ja I Got A Womanin tapaisia englanninkielisiä r&b-numeroita tai LaVern Bakerin LP:ltä opittua, Eeron uljaasti Jussin legendaaristen ”oujehee”-taustamylvintöjen tuella vokalisoimaa That Lucky Old Sunia äimistellessä. Tietysti Boysin versioitavaksi kelpasi muun muassa aina ajankohtaista Beatlesia, mutta myös musiikkia nuorison silloisten valtavirtojen tavoittamattomista. Esimerkiksi Leon Paynen kantriballadi I Love You Because kääntyi levyllä Jussin suomalaisin sanoin muotoon Sen vuoksi, kun taas Eeron kuulaasti tulkitsema The Enchanted Sea oli ollut alkujaan Top20-kamaa Billboard-listoilla amerikkalaisen The Islandersin äänitehostein varustettuna exotica-instrumentaalina vuonna 1959 sekä samoihin aikoihin The Brownsin laulettuna sovituksena. Kiistatonta tulevaa Suomi-rock’n’rollin kulttikamaa olivat Route 66 ja So Glad You’re Mine, ja monet ovat taatusti myös kuulleet tarinat siitä, miten Raittiset löysivät Stormy Monday Bluesin amerikkalaisyhtye The Astronautsin live-LP:ltä tai miten The Renegadesille toverillisesti irvaileva Cadillac-käännös Mosse oikein sai alkunsa. Harvemmin framilla ollutta tietoa sitä vastoin on, että esikoisalbumin päättäneellä The Chantaysin surf-hitillä Pipeline bändi hyödynsi moniäänitystekniikkaa soolokitaristi Kaj Westerlundin soittaessa myös kappaleen pianovälikkeet ja Eeron rumpuosuudetkin koottiin kaikkiaan kolmesta eri soittokerrasta.
Vajaata vuotta myöhemmin RCA-levymerkkiä Suomessa edustanut Discophon Oy oli lupaavan debyytin jälkeen valmis satsaamaan Boysin toiseen albumiin. Sen tulokset eivät olleet enää myynnillisesti kaksiset, mutta eipä suomalaisteinit olleet vielä muutenkaan kiinnostuneet kalliista LP-levyistä, joita koko maassa tehtiin vain satunnaisesti. Kaiken kaikkiaan ”Numero 2”:n konsepti oli entisellään. Raittisten laaja-alaisesta, paljolti lainamateriaaliin keskittyneestä suomen- ja englanninkielisestä ohjelmistosta nostettiin jälleen esiin brittihenkistä rhythm’n’bluesia (mm. Rollarien versiosta mukailtu Willie Dixon -klassikko I Just Wanna Make Love To You), vielä vanhemman polven bluesia (mm. kazoo-sooloiltu Nobody Knows You When You’re Down And Out ja Ronski Antti eli St. James Infirmary), kantria (Tummanpunainen eli Houston Turnerin Candy Apple Red) sekä tietenkin sekalainen valikoima poppia ja rockia. Rauno Lehtisen Balladi kanuunasta edusti tällä kertaa Boysille varta vasten tehtyä musiikkia, Renegadesia taas muistettiin nyt Viidellä villiruusulla (Seven Daffodils), joka birminghamilaisten Scandia-julkaisusta poiketen oli kuitenkin merkitty oikeaoppisesti amerikkalaisten tekijöidensä Lee Hayesin ja Fran Mosleyn nimiin. Albumin vaikuttavimpiin suorituksiin kuuluivat Eeron bluessävyisesti laulama Crawfish Elviksen King Creole -elokuvasta sekä Brook Bentonin Kiddio, jolla Boys käytti hyväkseen valkoisen Teddy Randazzon hittiversiota. Kaikkiaan levylle valikoitui poikkeuksellisen paljon materiaalia, 16 esityksen verran.
Antologian viimeiselle kakulle on mahdutettu kronologisessa järjestyksessä 29 tallennetta Boysin seiskatuumaisilta, maan ensimmäisestä Beatles-käännöshitistä Kaikki rakkauteni alkaen. Soundillisesti ja soittajistoltaan eniten joukosta poikkeaa Rauno Lehtisen orkesterin ja urkuri Lasse Mårtensonin kanssa keväällä 1965 purkitettu Erik Lindströmin ja Saukin käsialaa ollut pirteä teinipop Juna on mennyt. Myös kaikki Boysin taustayhtyeenä tekemät levytykset ovat kyydissä mukana. Niistä kiinnostavimpia on Jim Pembroken ensisingle, jolla brittilaulaja versioi Wilson Pickettin soul-slovarin If You Need Me sekä 50-luvulta esiin kaivetun amerikkalaisen rockabillyartistin Wayne Handyn Say Yeah -kappaleen. Huikeaa soitannollista kehitystä muutamassa vuodessa todistavat mm. Charlie Richin levyltä omaksuttu puhellinsektiovetoinen popsoul-suomennos Take It Easy sekä etenkin Boysin omien julkaisujen osalta vuosikymmenen virallisesti päättänyt mahtipontinen soul/blues -sinkku I Was Made To Love Her / Fine And Mellow, jolla ryhmä coveroi Eeron solistivuorossa vakuuttavasti Stevie Wonderia ja Billie Holidayta kesäkuussa 1968.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2020)
