BOB MARGOLIN & BOB CORRITORE – So Far
(VizzTone VT SRR-06)
Bob Corritore tapasi tai oikeastaan näki ja kuuli Bob Margolinia ensi kerran 1974 tämän esiintyessä Muddy Watersin yhtyeen kanssa ensiksi mainitun high schoolissa Chicagossa. Juteltuaan keikan jälkeen kaverukset huomasivat nopeasti molempien jakavan samat ambitiot bluesin, erityisesti 30–50-lukujen Chicagon kulta-ajan suhteen. Vaikka Margolin ja Corritore ovat tunteneet toisensa jo lähes 50 vuotta niin tämä akustisesti ”old fashioned way” tehty albumi on miesten ensimmäinen yhteinen CD. Miehet ovat toki keikkailleet ja soittaneet lukemattomiakin kertoja kimpassa eri yhteyksissä, mm. Corritoren omistamassa The Rhythm Roomissa Arizonassa.
Levyllä on viisi coveria loppujen kahdeksan ollessa Margolinin säveltämiä. Steady Rollin’ On aloittaa soitannot kertoen nimensä mukaisesti miehen olevan vielä ihan ”hyvässä vauhdissa”. Soitto on vahvasti John Lee ”Sonny Boy” Williamsonin tyylistä, siihen viittaa myös Margolinin levyllä käyttämä 1935 Parlon-kitarakin. Outrage And Inrage on kappale, jossa Muddyn oppeja kuuluu hienosti, myös Now And Then’lle Corritore mallaa 50-luvun vaihteen akustista Little Walteria.
Jimmy Vivino, kitaristi, laulaja, tuottaja sekä telkkaristakin tuttu (Conan O’Brienin shown yhtyejohtaja) kitaroi kappaleilla Running Through High Water ja It Makes No Difference (Robbie Robertson). Jälkimmäisellä laulu kuulostaa enempi parodiaesitykseltä kuin bluesilta. Lainaosastolta löytyy myös Memphis Minnien tylyn hieno Broken Heart, jolla Corritore koreilee 30-luvun tyylimaailmassa toisen Bobin näppäillessä hienovaraisesti Big Bill Broonzyn tapaan. Kappaleen outous on Margolinin laulutyyli, jossa on jälleen jotain karikatyyrimäistä, vaiko jopa 1500-luvun kirkkomusiikkiin viittavaa? – kummallista joka tapauksessa.
Instrumentaali Salt River Stomp on Corritoren vahvaa Chicago-tyylin näytöstä alusta loppuun. One Hundred Hearts Later on kerrontablues, jossa pelkästään huvia etsivä lady höynäyttää miespoloa. On siis jälleen aika bluesille, jota Margolin ja Corritore parhaansa mukaan yrittävät tulkita. En muista, että Margolin olisi aikaisemmilla levyillään laulanut noin kummallisesti kuin tällä kertaa kuullaan. Sonny Boy II:n tuttu Red Hot Kisses tuntuu melkein menevän pilalle moisesta, Corritoren hieno soitto kuitenkin pelastaa esityksen.
Kappaleella What If? Margolin muistelee, mitä olisikaan voinut käydä, kun hän oli 19-vuotiaana kaatunut portaissa saaden lasinpalasta syvän haavan käteensä ja tukun tikkejä siihen. Lääkärin kielloista huolimatta hän oli lähtenyt soittamaan illaksi buukatun keikkansa. Nyt jälkikäteen mies osoittaa, että käsi tuli kuntoon, kun hän Corritoren kanssa soittaa uudelleen ”luvatun keikan”! Muddyn 40-luvun lopun I Wanna Go Home sekä saman ajanjakson John Lee Williamson -numero My Little Machine ovat vakuuttavia osoituksia Margolinin ja Corritoren kyvystä luoda kappaleisiin niiden vaatiman tunnelman.
Soitannollisesti ”So Far” on tyylikäs levy kahden taitavan muusikon esittämänä, mutta itseäni Margolinin ”outo” laulanta kyllä jäi vaivaamaan.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 5/2022)
