THE BLUE STREAK – Red Haired Woman
(Talsti EDLP/EDCD 2225, 10″ LP)
Suomalaisen kantri-rockabillyn instituutio Hal Peters Trio (mukaan lukien nimi- ja kokoonpanovariaationsa Hal Peters & His Trio/Countrymen/String Dusters) ei suinkaan ollut ”Hali-Petterin” itsensä eli laulaja Heikki Laakkosen ensimmäinen yritys levytys- ja bänditaipaleella, vaikkei hän iällä pilattu ollut vielä nimikkoyhtyeensä perustamishetkilläkään. Loppusyksyllä 1983 tukun demoäänitteitä puolittaiseen julkaisuvalmiuteen solistinsa olohuoneessa Klaukkalan seudulla työstänyt The Blue Streak jäi vakuuttavasta varhaisponnistuksestaan huolimatta lyhytikäiseksi projektiksi. Sen nuoruustallenteiden julkaisuakin oli lopulta odotettava vaatimattomat 40 vuotta.
Vokalistina ja kitaristina toimineen Laakkosen lisäksi bändiin kuului hahmoja monista Nurmijärven, Klaukkalan ja Espoon ympäristön orkestereista vuosien varrelta: kitaristi Tommi Lehtimäki, basisti Jan Smedberg sekä rumpali Kari Skön. Tyylillisesti The Blue Streakin nuoret miehet olivat valinneet kulkuväyläkseen ”autenttisen” 1950-luvun rockabillyn, jota maassa eivät tuohon aikaan järin monet kollegaryhmät (mm. Jussi Syrenin johtamaa Red Hotia, Mystery Trainiä ja Boppin’ Pete Trioa lukuun ottamatta) tosissaan esittäneet. Smedbergin hallitusti läiskimän kontran on siten täytynyt tuntua raikkaalta tuulahdukselta ”Crazy Cavan -pyörityksestä” vasta toipumassa olleen ”vakavammin harrastukseensa suhtautuneen” kansanosan keskuudessa.
Demonsa The Blue Streak äänitti vain paria kuukautta perustamisensa jälkeen ja 1984 puolella jäsenet olivat jo keksineet itselleen muuta puuhaa. Kokoonpanon viimeiseksi medianosteeksi jäi esittelyartikkeli Goofin’ Records -pomo Pete Hakosen päätoimittamassa Pirates-pienlehdessä niin ikään vuonna 1984. Jos asiat olisivat edenneet toisin, kenties myös Blue Streak olisi päätynyt levytysyhteistyöhön Goofinin kanssa. Se kunnia siunaantui hieman myöhemmin Hal Peters Triolle.
Kahdeksan raidan kymppituuman avaa hengästyttävä Red Headed Woman, joka esittelee Laakkosen jo valmiina solistina sekä omien perinnehenkisten rockabillykappaleidensa kirjoittajana. Esitys olisi kernaasti ansainnut tulla toistetuksi studiossa ja julkaistuksi sinkulla, esimerkiksi kääntöpuolenaan toinen Laakkosen teoksista, soundeiltaan edellisistä ”olohuonemaisempana” mutta samalla ilman tyypillisiä ”c-kasettisuhinoita” demolle tallentunut If You Don’t Want Me. Näitä jossain määrin keskeneräisempinä suorituksina kuullaan Andy Starrin ohjelmistosta honottaen versioitu Rockin’ Rollin’ Stone, kaiketi ”Little” Jimmy Dickensin repertuaarin kautta löytynyt gospelbilly I Shall Be Moved sekä jälleen Heikin itsensä käsialaa oleva sympaattinen Rock’n’Roll Play.
Vokalistivuoron saa kolmella kappaleella myös Tommi Lehtimäki, jolloin Laakkonen taas siirtyy osittaiseen soolokitaristin rooliin. Kumpikaan herroista ei varsinaisesti pääse lumoamaan sooloillaan, mutta paljon kehnompaakin kuusikielisen käsittelyä on oikeille levyille päästetty. Laulajana Lehtimäki kunnostautuu kypsemmän oloisena Gene O’Quinin 1950-luvun alun Capitol-tuotannosta poimitulla hillbillynumerolla Boogie Woogie Fever, samaa sen sijaan ei valitettavasti tohdi sanoa Ricky Nelson -hitin Poor Little Fool tai Conway Twittyn Born To Sing The Bluesin raakilemaisista tapailuista.
Talsti Recordsin kulttuuritoiminta näyttää jälleen ennakkoluulottomuuttaan tarttua muiden kenties epäkaupallisina sivuuttamiin Suomi-rockabillyn kadonneisiin aarteisiin. Pahakseen tuskin alan harrastajat olisivat silti pistäneet, mikäli tätäkin julkaisua olisi vielä täydennetty bändin ja sen jäsenten asianmukaisilla historiikeilla – tai edes jonkinlaisella kirjallisella taustavalaisulla kymppituuman sisällöstä – ja sitä kautta eräänlaisena ”lisäpuolustuspuheenvuorona” musiikin julkaisulle.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
