BLUES BIZARRE
Blues Bizarre
(Bluelight BLR 33241 1 [LP]/2 [CD])
Joskus ”kummeista” on hyötyä. Vanhemman ikäpolven muusikkokonkareiden Esa Kuloniemen, Ilkka Helanderin ja Leevi Leppäsen (joita jokaista yhdistää kokoonpano Dr. Helander & 3rd Ward) keksiessä antaa näytön paikan erityisiä lupauksia osoittaneelle nuorten soittajien nelikolle, oli puoli historiankirjaa jo siltä erää kirjoitettu. Kun Blues Bizarren raikkaan keikkaolemuksen ja samalla huomattavan näkemyksellisten ja teknisesti suvereenien soittorutiinien suitsutus ei tuntunut tämän jälkeen hiljentyvän lainkaan, alkoi yksi jos toinenkin ottaa asiasta omatoimisesti selvää. Nämä käänteet saivat myös Bluelight Recordsin Mika Myyryläisen tarttumaan syöttiin.
Leevi Leppäsen tuotannossa verrattain pitkällä, kaikkiaan syyskuusta 2022 helmikuuhun 2024 ulottuvalla periodilla nauhoitettu Blues Bizarren debyyttialbumi on juuri niin haastavasti nielaistava pala kuin sen on takuulla tarkoitettukin olevan.
Orkesterin ytimen muodostavat laulaja-kitaristi Sylvi Saarekas sekä ylettömän käteväkäsinen slidekitaristi Marko Karppi, jotka ovat kirjoittaneet yhdessä tai erikseen kaikki levyn kahdeksan teosta. Rytmiryhmään kuuluvat Leevi Heikkilä ja Nikolas Rissanen. Merkittävimpänä vierasäänenä Pope Puolitaival käväisee soittamassa ”Ian Andersonina” Jethro Tull’maiset huilusäkeet kappaleelle Good Memories.
Esitysten rajallisesta määrästä on nopeasti summattavissa, ettei Blues Bizarren musiikista tule nauttia minään pika-annoksina. Yhtyeen progressiivinen ja suuria sovituksia kaihtamaton lähestymistapa on venyttänyt paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta kaikki raidat yli viisiminuuttisiksi.
Rytmivaihdoksia viljelevänä 1970-lukuisena etelän bluesrockina levyn käynnistävä Gonna Be Free patistaa kuulijan heti Karpin mykistävän putkitulituksen vietäväksi. Säästellen ääntään käyttävän Saarekkaan laulusuorituksesta välittyy yhtäaikaisesti sekä ihailtavan professionaalista seesteisyyttä että täsmällisesti ajoitettuja aggression purkauksia. Hitaana melodisena bluesina alkava Poor Boy taas antaa kasvattaa itseään jazzahtavan, tempoltaan hieman kiihdytetyn kitarasoolon kautta peräti 8,5-minuuttiseksi järkäleeksi. Levyn keskivaiheille osuvalla sangen perinteisellä Teksas blues -shufflella Don’t Go Blamin’ On Me päästetään syke hetkeksi tasaantumaan. Toisaalta se tuntuu tässä seurassa jopa tarpeettomankin konservatiiviselta myönnytykseltä. Henkilökohtaisen ”Still Got The Bluesinsa” yhtye maalailee Karpin käsialaa olevan Now You Know How To Play The Bluesin sävelin. Saarekkaan maanläheinen ja huutotyyliä systemaattisesti välttelevä vokalismi luo omanlaistaan kontrastia mahtipointisen soiton rinnalle.
Levyn kolmen viimeisen kappaleen nidos vie tutustumisretkelle mystiikan maailmaan. Folkrock-elementit kuljettavat runollista The Dawnia, southern-rokahtavaa Small Stepsiä sekä päätösinstrumentaalia Trip To India vaivihkaa kohti happohuuruisimpia menneitä vuosikymmeniä, joista tämän ikäisten ei kai edes pitäisi tietää tuon taivaallista.
Blues Bizarren esikoisnäytöstä leimaa taitosoittamisen sietämätön keveys. Old school -blueskoululaisille ja kenties meille muille pikku pelimannin aluillekin silti kaino varoituksen sana: istukaa tukevasti alas ennen ensikuuntelua. Saatatte tulla hengästymään.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
