BLACK DEVILS & ILE KALLIO – Live At Tavastia 2019
(Ainoa AOP-20ALB06)
Jaaha, pitäisikö tässä nyt sitten itkeä vai nauraa? Tämä kysymys yleensä esitetään vähemmän positiivisessa mielessä. Mutta ei nyt, sillä vastaus on sekä että. Itkun saattavat aiheuttaa liikutuksen kyyneleet, kun muistelee miten rokkibändit aikoinaan vielä rokkasivat. Hersyvä nauru syttyy, kun hämmästelee, että näin se näyttää käyvän vielä nykyäänkin!
Black Devils saattaa olla tuntematon nimi suomalaiselle suurelle yleisölle, mutta ei toki kaikille. Sen osoitti täyteen ahtautunut Tavastia-klubi syyskuussa 2019. Ile Kallio tuskin on tuntematon kellekään, joka on vähänkin perehtynyt suomalaisen rock-musiikin historiaan. Mikäli legendaarisesta Hurriganes-yhtyeestä kuuluisaksi tullut kitaristi Ile Kallio ei ole tuttu, saattanet lukea väärää lehteä.
Hurriganesin ohjelmistoahan Suomessa ovat hyödyntäneet 70-luvulta lähtien monet, teinibändeistä tanssiorkestereihin. Niinpä Black Devilskin olisi helppo ohittaa pelkällä olankohautuksella: taas yksi Hurriganes-coverbändi. Vielä tyypillisempää olisi tuomita heidät rahaa tavoitteleviksi Hurriganesin maineella ratsastajiksi. Syytökset olisivat naurettavia, sillä yhtä intohimoisesti asialleen omistautunutta bändiä tuskin helposti löytyy!
Vuonna ’95 perustetulla Black Devilsillä (tuo nimihän oli aikoinaan ’71 ehdolla Hurriganesin alkuperäiseksi nimeksi) oli missio: he halusivat soittaa Hurriganesia juuri niin kuin sitä pitikin soittaa. Ja neljännesvuosisata myöhemmin he todella tekevät niin! Jos haluaisin morkata yhteisiä idoleitamme, väittäisin jopa, että paikka paikoin paremmin. En siis väitä.
Black Devilsistä ei voi väittää, että he olisivat vain ”läksynsä tehneet”, sillä he ovat lähes pakkomielteisesti sisäistäneet Hurriganesin – niin musiikin kuin asenteenkin. Jopa aikoinaan taltioiduilta keikkanauhoilta poimitut Remun välikommentit ja huudahdukset tulevat kuin luonnostaan, eivät ulkoa opeteltuina. Myös live-nauhoille tarttuneet rönsyilevät sovitukset ovat iskostuneet bändin selkäytimeen ja lähtevät ilman ulkoa opetellun tuntua.
Suuri kunnia Black Devilsille oli saada vierailijakseen Ile Kallio. Yhden keikan vierailu johti useampaan, ja sittemmin kestävämpään yhteistyöhön. Lopputulos oli napakymppi niin bändin, Ilen kuin kuuntelijoidenkin kannalta. Tähänastinen huipentuma lienee tämä Tavastia-klubilla taltioitu levy, mutta toivottavasti se ei jää siihen. Tässä miljöössä Kallio pääsee jälleen näyttämään, kuka on (edelleen) rokkikitaran kärkimies. Epäilyksen sijaa ei ole.
Vanhojen jekkujen sekaan on tullut jopa uusia. Esimerkiksi yhtä aikaa soitetut kitarateemat Kallion ja Black Devils -kitaristi Matti Kähkösen kanssa tuovat niihin uuden ulottuvuuden. Muuten Kähkönen herrasmiehenä jättää päänäyttämön idolilleen, vaikka ilmiselvästi osaisi ulkoa kaikki tämän kitaraosuudet. Pääseepähän hän välillä näyttämään, että Albert Järvisenkin soolot on kuunneltu.
Basisti Tero Salminen tietää tarkalleen basistin tehtävän toimivassa rokkibändissä. Esikuvansa, ehkä maamme väheksytyimmän, mutta monen kollegansa arvostaman Cisse Häkkisen tapaan hän tietää roolinsa. Se ei ole vähäpätöinen. Basisti sitoo yhteen joustavalla liimalla koko orkesterin tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Ilman häntä homma ei yksinkertaisesti pysy kasassa. Basistin roolissa on toki sekin hyvä puolensa, että myös visuaaliseen panokseen ehtii heittäytyä.
Ile Kallio on ansaitusti nostettu projektin keulakuvaksi. Kitaratähden tilaa on tarjottu runsaasti. Tärkein hahmo kuitenkin lienee rumpali ja laulaja JP Kakkola. Mikäli olisin ammattirumpali, kadehtisin. Onneksi kun en ole, niin vain tyydyn diggailemaan. Kakkola soittaa rumpuja raivoisasti mutta musikaalisesti svengaten (rytmisesti myötäillen, sanoisivat kai musiikkileikkikouluja käyneet). Juuri niin kuin rock’n’rollissa tuleekin. Sen lisäksi laulusuoritukset ovat sekä aggressiivisia että melodisia. Jos ääni ei ole Remun (mikä olisikin arveluttavaa), ei se ole parempi tai huonompi. Fraseeraus on kuin Little Richardin rock’n’rolliin hurahtaneen mustalaisen selkäytimestä. Fyysisesti moiseen suoritukseen ei urheilupuistoissa päästä. Kakkola onnistuu myös omaksumaan laulusuorituksissaan sekä Remun että Cissen tulkinnat.
Sekä cd- että tuplavinyylimuodossa julkaistu paketti sisältää luonnollisesti Hurriganesin tunnetuimpia hittejä, mutta myös vähemmälle huomiolle jääneitä klassikoita. Osa esitetään esikuvan mukaisesti tarkalleen niin kuin ennenkin, mutta osaan on haettu myös vähän uutta näkökulmaa. Esimerkiksi sellaiset ”ei niin suosikkeihini kuuluvat jumputukset” kuin Elephants’ Boogie tai Keep On Movin’ kuulostavat niin pirteiltä, että alkaa ”futari väpättää” (Cisse Häkkistä lainatakseni).
Kaikkia suosikkejani ei tietenkään ole saatu mahtumaan samaan settiin. Suurin osa on Ile Kallion kulta-ajalta, ilmiselvät My Only One, Talkin’ ’Bout You, 11th Street Boogie, Good Morning Little Schoolgirl… Mukana on myös muitakin suosikkejani kuten Shorai Shorai tai maaninen Hey Bo Diddley – puhumattakaan henkeäsalpaavasta Hot Wheelsistä! Albert Järvisen kaudelta ovat mukana tietenkin kaikki itsestäänselvyydet Get Onista ja Roadrunnerista Bourbon Streetiin. Jokainen esitys antaa aihetta ihmetellä, miksi Ile Kalliota joskus väheksyttiin Järvisen seuraajana.
I Will Stay on kappale, jonka haaveilisin joskus kuulevani livenä lähes samanlaisena kuin Hurriganesin studioversio oli. Siihen ei Hurriganes tainnut yltää itsekään. Black Devilsin ja Ile Kallion versio on kuitenkin ehkä hienostunein ja herkin, joka on livenä taltioitu. No, ehkäpä jonain päivänä…
Vuoden – minkä hyvänsä vuoden – rock’n’roll-levy!
PS: Olin kyllä soittamassa Ile Kalliolle tätä kirjoittaessani, että kuinka paljon levyä on paranneltu jälkikäteen studiossa. Olitteko muka oikeasti näin hyviä? Ilen huumorintaju olisi varmaan jaksanut venyä moiseen. Ihan vitsinä siis, sillä olinhan itse paikalla Tavastialla. Nähtyäni keikkatallenteen DVD-muodossa, tuumasin vitsin olevan hieman kulunut. Koska valitettavasti pidän kiinni periaatteestani, että vuoden parhaiden listalle en ota suomalaisia levyjä (ollakseni tasa-arvoinen kaikkia suomalaisia artisteja kohtaan), ei tämäkään niihin lukeudu. Paljon puhukoon se, että mitään muuta levyä en viime viikkoina ole niin tiiviisti kuunnellut – en niin itkien kuin nauraenkaan!
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2020)
