BILLY F GIBBONS – Hardware
(Concord CRE01560)
Tätä kirjoittaessani suru-uutinen ZZ Top -basisti Dusty Hillin kuolemasta on juuri saapunut, mikä harmittaa suuresti. Tuikku murheeseen auttaa aina, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu. Tosin tässä tapauksessa paras vaihtoehto on tietenkin hyvä musiikki, ja mikä olisi sopivampaa lääkettä kuin Billy F Gibbonsin tuore julkaisu. Kansitiedoissa ei ole minkäänlaista merkintää mukanaolevista soittajista eikä soittimista. Videoilla Gibbonsin kanssa esiintyneet rumpali Matt Sorum sekä kitaristi Mike Fiorentino ovat saaneet nimensä sävellyskrediitteihin ja heidät on merkattu Gibbonsin ohella levyn tuottajiksi, joten asiasta voisi päätellä, että kaksikko myös soittaa levyllä.
She’s On Fire on todellinen isku vyön alle. Kappale on sellainen adrenaliinipläjäys, jollaista en ole aikoihin kokenut. Kitara räimii, räimii, räimii… Saan kylmiä väreitä joka kerta kappaletta kuunnellessani. Olin katsonut esityksen videon juutuubista ja ihmetyttää, miksei tätä laitettu avausraidaksi, sillä se olisi varmistanut monet tekemään ostopäätöksen jo ennen loppusooloa. More-More-More on levyn ZZ Top -pitoisin sävelmä ja kenties samalla turhin kappale.
Mukana on myös pari hiukan kokonaisuudesta poikkeavaa numeroa. Ensimmäinen on urkujen siivittämä Vagabond Man, joka sisältää sellaista hempeilyä, jota emme ole kuulleet sitten ZZ Topin ”El Loco” -albumilta löytyvän Leilan. Vaikka kyseessä on varsin herkkä sävelmä, on kitarasooloon puristettu Quarter Pounderin verran tunnetta. Toinen on West Coast Junkie, joka surf-musiikkiin kallellaan olevien kitaroidensa ansiosta on vallan mainio. En olisi uskonut, että Gibbons keksisi jotain tuontyylistä levyttää.
S-G-L-M-B-B-R-sävellyksen introsta tulee mieleen Freen Wishing Well. Kopioimaan ei ole lähdetty, pieni riffinpätkä on todennäköisesti vain pelkkää sattumaa. Vankan melodian omaavassa Stackin’ Bonesissa vierailee Larkin Poe. Olisi mukava tietää, soittavatko Rebecca ja Megan Lovell jotain vai onko heidän panoksensa vain ”Ooo, la-la-la, he’s looking for a hustle”.
Kun kahdella edellisellä julkaisulla oli mukana lainamateriaalia usean kappaleen verran, niin tältä levyltä löytyy vain yksi, Texas Tornadosin Hey Baby, Que Paso. Versio on kaukana alkuperäisen lennokkaasta meiningistä, sovitus on verkkainen ja haitari on korvattu tymäkällä harpulla. Lopetusraita Desert High on täyttä pilveä, jossa Gibbons ei laula vaan ”tulkitsee” (lue = puhuu), ja voin vain kuvitella hänet istumaan utuisen soittoruokalan tiskillä lasi bourbonia kädessään, kertomassa kappaleen tarinaa.
Kitarat ovat rouheat, rummut mukavan tanakat ja luulen, ettei studiossa ole hierottu liikoja. Kun kappaleiden keskipituus on noin kolme minuuttia, minusta tuntuu, että jotkut kappaleet loppuvat kesken. Kenties olen kuunnellut viime aikoina liikaa näitä viiden minuutin järkäleitä. Tämä levy, kuten Gibbonsin kaksi edellistä sooloalbumia, ovat paljon mielenkiintoisempia kuin ZZ Topin viimeisimmät julkaisut, joita kieltämättä on vaivannut tietynlainen yllätyksettömyys sekä tasapaksuus. Tässä vaiheessa ei ole tietoa siitä, jatkuuko ZZ Topin ura ja jos, niin missä muodossa. Mikäli bändin tarina on paketoitu, niin en aio yöuniani sen takia menettää, sillä ainakin tämän levyn perusteella voi Billy F Gibbonsin soolouralle toivottaa pitkää (ja menestyksekästä) jatkoa.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
