BEN GRANFELT – Gratitude
(On Stage OSR021)
Ben Granfeltin uusi levy on aina mielenkiintoinen tapaus. Tällä kertaa hän on astunut pois tutulta polulta ja katsonut laatikkoon uudesta suunnasta. ”Handmade”- ja ”My Soul To You” -levyjä hallinneet kitaroiden kuljettamat melodiat on jätetty pois ja vanhoista tutuista aineksista mukana ovat ”True Colours” -albumin maalailevuus sekä ”The Sum Of Memoriesin” jykevä riffittely. ”Gratitude” on tavallaan teemalevy, tai oikeammin tribuuttilevy, joka on omistettu kolmelle Granfeltin esikuvalle ja sankarille, Jeff Beckille, Gary Moorelle sekä Robin Trowerille. Varmaan kaikessa hänen tekemässään musiikissa herrojen vaikutteet ovat olleet kuultavissa, mutta ei aiemmin näin laajasti. Levyn kiinnostavuutta lisää se, että ko. kolmikko liittyy myös jossain määrin allekirjoittaneen diggailemaan musiikkiin. Menevätkö nuo sitten osastolle nuoruuden paheita, luurankoja kaapissa vai ikämiehen hairahduksia? Kenties kaikkiin kolmeen, sillä Moorea diggailin kasarilla, Beckin löysin Barack Obaman presidenttikaudella ja Trowerin musiikkiin tutustuin oikeastaan vasta muutama vuosi takaperin.
Levy sisältää 8 esitystä, joiden skaala vaihtelee melodisesta tunnelmoinnista, kuten Life Goes On, aina hillittömän taidokkaaseen kitarailotteluun Techno Bluesin tapaan. Puolet sisällöstä on laulettuja ja puolet instrumentaaleja.
Levyn kolme ensimmäistä kappaletta liikkuvat Gary Moore -tunnelmissa. Vankan melodian omaava I Got The Blues From You on varsin oivallinen pelinavaus, josta tarkkakorvaiset löytävät, tai ainakin minä löysin, myös pieniä murusia Albert Kingin soittoon. Kauniin melodian kuljettava Remember, Never Forget voisi olla vaikka Mooren unohtuneita sävellyksiä.
Seuraavat kaksi raitaa ovat levyn Robin Trower -osuus. A-puolen päättää wah-wahilla ryyditetty ja hyökkäävällä riffillä varustettu Desire, Sirens Call, joka käy päälle kuin peto. Mikäli joku vielä epäilee, ettei Granfeltilta nykyään enää irtoaisi, niin tämä kappale ainakin kumoaa ja kuoppaa ne väitteet. Vaikka pääosassa on Trower ja Hendrixin haamu peukuttaa meille arkusta, niin mustana hevosena täytyy nostaa esille Eric Johnson, sillä kappaleessa on selkeästi myös hänen näkemyksensä aiheesta. Tämä on melodista Hendrixiä tunteella ja asenteella.
Kun käännämme levyä, saamme puoliskon ainoan lauletun kappaleen, hypnoottisen kompin ryydittämän Leave It Alone -sävelmän. Instrumentaalivoittoisen kakkospuolen loppu painottuu Jeff Beckin sielunmaisemaan. Reggaesävyjä sisältävä JB Reggae avaruusäänineen on aika hulvaton, ja vaikka olisi yhtä allerginen reggaelle kuin mitä minä olen, niin kappaleen voi huoletta kuunnella saamatta vatsanväänteitä. Techno Blues on sekoitus Beckiä ja Johnsonia sisältäen mainioita koukkuja sekä suunnanmuutoksia. Levyn eniten Jeff Beck -tyylinen raita on lopetuksena oleva nimikappale, jonka Granfelt ja Aukio soittavat kaksistaan. Kauniisti maalailtu melodia sisältää pienoisia yhtymäkohtia ”Another Day” -kiekon Endless-sävellykseen. CD-levyn hankkivat saavat bonuksena hienon The 100th Time -kappaleen.
Vaikka Trowerin, Beckin ja Mooren vaikutus kuuluu selkeästi, mistään plagioinnista on turha lähteä Granfeltia syyttämään, sillä kyse on loppupeleissä vain suosikkikitaristien kunnioittamisesta. Kauan keitetty, hyvin haudutettu ja separoitu lopputulos on kieltämättä erinomainen. Suosikkikappalettani en pysty sanomaan, sillä kaikki ovat minulle mieluisia. Entä verrattuna muihin Ben Granfelt -albumeihin? Vaikka lause on uutuudenviehätyksellä kuorrutettu, niin pidän tästä enemmän kuin monesta muusta hänen levystään. Uskaltaisinko sanoa, että tämä on paras kaikista…
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
