BEN GRANFELT – True Colours
(A1 Records LP23342)
Tapasin Ben Granfeltin syyskuussa, jolloin sain hänen uusimman albuminsa. Saatesanoina kuulin, että levy olisi hiukan toisenlainen. Perinteisesti tuo pitäisi tulkita, etten välttämättä pitäisi siitä. Olen kuitenkin pitänyt hänen aikaisemmista levyistään, mutta voisiko tämä olla poikkeus? Pitkäperjantain koronakeikalla saimme aperitiivina tulevasta Victorious-sävelmän, joka nosti odotukset aika korkealle. Hiukan toisenlainen levy kieltämättä on, sillä uudistumista on tapahtunut. Aivan vieraille vesille ei bluespitoisen melodisen rockin suurlähettiläs ole kuitenkaan lähtenyt, sillä ”True Colours” on silkkaa jatkumoa ”Another Day”- ja ”My Soul To You” -levyihin, ja löytyyhän sieltä viitteitä myös vanhempaan tuotantoon. Triosoitantaa väritetään kosketinsoittimilla, ja studiossa ovat vierailleet myös Bryn Jones sekä Jasmine Wynants-Granfelt.
Pääosa kappaleista on laulettuja, mutta mukana on myös kolme instrumentaalisävellystä. Majesteetillinen Victorious on laitettu avausraidaksi ja Granfelt maalailee hyvin Eric Johnson -tyylisesti. Parempaa pelinavausta kukaan tuskin olisi edes voinut toivoa tai odottaa. Yhden kappaleen perusteella on turha antaa tuomiota, joten katsotaan mitä jatkossa seuraa. No Turning Back on laulettu sävelmä ja mielestäni levyn paras sellainen. Kitarasoolo on lyhyt mutta ytimekäs, taustalaulun hoitaa Jasmine ja puheosuudesta vastaa Jonathan Hutchings. Arms Of An Angel huokuu Pink Floyd -sävyjä ja kitarasoolo soitetaan suurella tunteella. Levyn toinen instrumentaali Oriental Express on soitettu purkkiin yhdellä otolla, johon on lisätty vain yksi kitararaita. Kappale on todiste siitä, että aina ei tarvitse soittaa uudestaan ja uudestaan, sillä vähemmälläkin pärjää. Väliosan jälkeen alkaa hillitön soolo, jossa päästetään kaikki hevoset irti. Uskoisin, että kappaleesta tulee todellinen keikkasuosikki.
Moment Of Madness oli jäädä levyltä pois, mutta kitaransoitonopettaja Santtu Lehtiniemen vaatimuksesta se otettiin mukaan. Hän on myös miksannut kappaleen ja saanut aikaan hyvin Hendrix-tyylisen lopputuloksen. Down For The Countin liidilaulut hoidetaan Bryn Jonesin ja Granfeltin kesken. Kitarassa on aimo annos Bonamassaa; voidaan varmaan sanoa, että tämä on kuin Black Country Communionin ylijäämäarkistosta lainattu. Loppusoololla on mittaa kiitettävästi ja siitä käy ilmi, kuka on kulmakunnan vikkeläsormisin kitaristi. Näyttämisen halua saattaa ehkä kenties aavistuksen verran löytyä, mutta mihinkään brassailuun tai ylilyönteihin ei kuitenkaan sorruta. Levyn kolmas instrumentaalisävelmä Late Night In Hamburg on kirjoitettu klo 04.00 aamuyöllä Hampurissa. Granfelt soittaa jälleen suurella tunteella ja kosketinsoittimet tukevat herkkää melodiaa. Ääni on tunnetilan välittämistä ihmiseltä toiselle ja sitä hän tässä tekee. Pystyn samaistumaan kappaleen tunnelmaan täysin.
Ben Granfelt tarjoilee musiikkinsa perinteisen tyylitajuisena, mutta turvallisen etäällä tusinatavarasta. Pelkällä soittotaidolla ei tehdä hyvää musiikkia, sitä tehdään tunteella ja soittokorvalla. Vaikka rakennuspalikat ovat samat kuin usein aiemminkin, on lopputulos jälleen uusi ja erilainen. Olen kuunnellut LP- sekä CD-versiot useaan kertaan ja jokainen kuuntelukerta on tuonut mukanaan jotain uutta. Levyllä on useita kerroksia samaan tyylin kuin Jartse Tuomisen ja Erja Lyytisen viimeisimmillä julkaisuilla. Vinyyliltä puuttuu yksi kappale ja sekin vain sen takia, kun se ei mukaan mahtunut. Poisjäänyt raita, Bryn Jonesin tulkitsema Love Or Nothing, on levyn vähiten kuuntelukertoja kestävä kappale.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
