ALABAMA MIKE – Stuff I’ve Been Through
(Little Village Foundation LVF 2023)
Talladegassa, Alabamassa 1964 syntynyt Michael A. Benjamin eli tuttavallisemmin Alabama Mike on eräs 2020-luvun merkillepantavampia afroamerikkalaisen blueskentän kiintopisteitä, jonka tekemisiä on ollut piristävää seurata. 1980-luvulla länsirannikolle asettautunut entinen merivoimien sotilas ei ollut esiintynyt julkisemmin ennen 1990-luvun loppua. Sen sijaan hän oli kerryttänyt musiikillista ymmärrystään keräilemällä levyjä ja perehtymällä bluesin ja soulin historiaan normimuusikkoa hartaammin. Ponnahdus isoihin piireihin konkretisoitui ensin hienon esikoisen ”Day To Day” (2009) ja viimeistään vuoden 2010 albumin ”Tailor Made Blues” myötä. Sitä seurasivat uudet, maailmanlaajuisen bluesmedian lupaavasti noteeraamat ja myös erilaisin tunnustuspalkinnoin (kuten The Blues Foundationin Blues Music Awardilla) huomioidut myöhemmät pitkäsoitot.
Huolettomasti huppariin uutuuslevynsä kannessa sonnustautunut Mike on muutenkin raikkaan oloinen tuulahdus toimialueellaan. Tunnistettavan mutta monenlaiseen ilmaisuun taipuvan lauluäänen omaava artisti on myös saanut tällä kertaa taakseen kovaksi keitetyn tuottajan ja äänittäjän Kid Andersenin, jonka Greaseland-studiossa hän on työskennellyt ennenkin. Kitaroita Kidin ohella levyllä soittavat niin ikään pitkän linjan tekijänimet Anson Funderburgh, Bobby Young ja Rusty Zinn. Harpussa Miken itsensä lisäksi kuullaan yhdellä kappaleella Rick Estriniä. ”Kaikkien kanssa” soittanut Jim Pugh vuorostaan vastaa koskettimista valtaosalla esityksistä ja mukana on myös tiukka reservileegio mm. puhaltimia ja jousia osaavasti käsittelevää muusikkopossea.
Mikä sitten tekee Alabama Mikesta alleviivaamisen arvoisen tapauksen? Hänen ennakkoluulottomuutensa. Kaveri, joka asteli aikoinaan parrasvaloihin ajalleen poikkeuksellisesti keskittymällä hyvinkin perinnetietoiseen bluesiin, ei enää ota paineita sen enempää blueskarsinassa pysyttelemisestä kuin pirskahtelemisesta sieltä vapaan mielen mukaan vaikkapa hip hop-, soul- tai rocksektoreillekin. Avarakatseisempaa minäänsä Mike väläytteli jo vuoden 2016 levyllään ”Upset The Status Quo”, mutta silloin vasta häivähdyksittäin. Nyt suoritettavat siirtymät vanhalta mukavuusalueelta saattavat tuntua suorastaan harkitsemattomilta, kenties jossain määrin hämmentäviltäkin, mutta tarkemmin ajatellen laulajan liikkeissä on itunsa. Hän ei selvästikään tempoile eri musiikinlajien välillä pelkästä näyttämisen halusta, vaan siksi, että hän nyt vain sattuu tuntemaan voimakasta paloa kaikkia niitä kohtaan. Myös pro-luokan säestysryhmä vaikuttaa tämän lähtökohdan sisäistäneen, osaten siten varioida koostumustaan ja ulosantiaan tilanteen mukaan.
Etenkin levyn nimiraitana toimiva alkurykäisy on uljasta kuultavaa. Tomera puhallinsektio ja jouset tukevat tyylikkäästi tuotettua 1970-lukuisen funkahtavaa soulbluesia. Laulun sanomaan on upotettu itsevarman ja periamerikkalaisia arvoja korostavan kansalaisen julistus siitä, miten vaikeista ajoista oikein selvitään: “Asiat, joita olen kokenut, olisivat jo tappaneet keskivertomiehen, mutta Jumalan siunauksella, täällä minä vielä olen”. Kahteen osaan levyllä jakautuva satiirinen mutta mitä ilmeisimmin painavampaakin viestiä rivien välistä kertova Fat Shame kytkee sisuskaluihinsa luontevalla tavalla myös ripauksen Sugar Hill -hiippakunnan esi-hip hop -vivahteita. Bluesperinteeseen nojaten myös Alabama Miken lyriikoista on poimittavissa vakavat ja toisaalta vähintään sarkastiset ellei puhtaasti ilveilevät puolensa. Mm. Goodbye Tamika osoittautuu erotarinaksi, jossa kertojan kumppani saa luvan häipyä maisemista sen sijaan, että vain lojuisi sohvalla polttamassa pilveä. Puheenomaisesti beat-tyyliin esitetty This Ain’t No Disneyland taas muistuttelee hitaana trumpetin persoonallistamana bluesina, ettei ikuisen auringonpaisteen Kaliforniakaan taida aina tarjota asukeilleen pelkkää kultaloistoa.
Traditionaalista vertauskuvakerrontaa riittää myös kukko kanalassa -teemaa kierrättävälle King Cock -funkille, eikä kaksimielisyyksiä liiemmin säästele myöskään puhallin- ja huuliharppujohdatteinen Pine Bluff, Arkansas (Big Fine Woman). Lisää naismurheita jemmautuu Jimi Hendrix -henkeä 2020-luvulle päivittävälle Woman On The Warpathille, joka ei kuitenkaan oikein onnistu istumaan albumikokonaisuuteen läpitunkevine hardrock-sovituksineen. Sitä vastoin pakettiin sopii tyyliltään kitkattomasti härskin siirappinen kutusoulnumero Damage Control, vaikka se kaikessa 1970-lukuisuudessaan etäännyttääkin kuulijaa entisestään aikaisemmasta Alabama Mike -soundista, eivätkä toisaalta solistin äänivaratkaan aivan tahdo kappaleen vaatimuksiin täsmätä.
Bonuksina kiekolle on vielä mahdutettu kaksi ”vanhemman koulukunnan” livetallennetta. Sam Cooke -henkinen soulblues God Is With You on äänitetty Sveitsin Baselissa yhdessä Lisa Andersenin kanssa duetoiden, rapsakka bluesshuffle Mississippi puolestaan San Joséssa, Kaliforniassa yleisöhuudatusten ja Rick Estrinin harpun voimistamana. Hienosti natiiveilta sujuukin M-I-S-S-I-S-S-I-P-P-I-N tavaaminen. Mitenköhän mahtaisi käydä täällä Pohjolassa?
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
