AK-77
Amerihaka
(AKW-03, LP)
Yhden miehen julkaisuprojektista todelliseksi yhtyeeksi jäsentynyt AK-77 (Antti Karkiainen – laulu, sikarilaatikkokitara ja akustinen kitara, Perttu Jämsen – kitara ja urut, Sampo Laaksonen – perkussiot sekä vasta tämän uuden levyn valmistumisen jälkeen joukkoon liittynyt Otto Ruokonen – basso) on pitänyt kiinni suomenkielisestä ja lyriikkoja painottavasta blues-ilmaisustaan myös kolmannella omakustanteisella pitkäsoitollaan. Orkesterivoiman kohentumisen ohella on myös ryhmän tausta- ja kannatusjoukot vahvistuneet. Pääasiassa nimeensä viitaten Helsingin Merihaassa pidettyihin äänityssessioihin on hakeutunut varsinaisten kolmen muusikon lisäksi kymmenkunta täydentävää pelimannia tai taustalaulajaa.
Sanoitukset ja sävelet Karkiainen on totutusti loihtinut albumille pääosin itse. Poikkeukset muodostavat Big Joe Williamsin Baby Please Don’t Go -tulkintaa säveliltään lainaava Pieni taifuuni sekä lattariväritteistä lemmenlumoa hehkuva Hoodoo-mama, jonka toiseksi tekijäksi on ilmoittautunut kiekolla paikoin bassoa soittava Juha Mäkinen.
Lyriikat ovat tekijänsä näköisiä: runollisia muttei liian vertauskuvallisia tai rakenteeltaan kohtuuttoman kiemuraisia, vaan tältäkin osin alkukieliseen bluestraditioon peilaavia. Kenties enemmän eräänlaista tahatonta moniselitteisyyttä AK-77:n musiikkiin tuottaakin Karkiaisen persoonallisen raukea laulutapa, joka uhkaa aika ajoin verhoutua sinänsä volyyminkäytöltään maltillisten ja enimmäkseen puoliakustiseen soittoon nojautuvien instrumenttitaustojen alle.
Elämänviisauksia arkeen jakava Saattohoitoblues vierittää levyn tyylipainotusta kohti J.J. Calemaista ”harmaan vyöhykkeen” americanaa vierailevan lap steel -kitaristin Jussi Linkolan avustuksella. Helppoo rahaa tarjoilee väkevän bändisoiton turvin hätäilemätöntä groovebluesia hieman Tuomari Nurmion tapaan. Maalaileva Kesä -96 taas säksättää elektronisemman rumpukompin varassa pelkistettynä neosoul-blues -slovarina.
Jantso Jokelinia kuullaan huuliharpussa suoraviivaisilla bluesrytkeillä Elämä on gumbo ja Vapauden aave. Mestarisoittaja kiistatta erottuu musikanttirivistöstä edukseen, muttei silti lähde ylikoreilemaan taidoillaan. Ville Mehto nappaa harpistin tehtävät b-puolen avaavalla hitaahkolla bluesshufflella Sytytä se, jonka muu säestys hoidetaan vain kitaroiden voimin.
Yleisesti ottaen sähköiset kitarasoolot vaikuttavat olevan AK-77:ssa vähemmistön asemassa, mutta tilaisuutensa saadessaan nekään eivät jää kuulijalta huomaamatta. Toisinaan kappaleiden maanläheistä rennon rullaavaa pohjavirettä särjetään myös topakoilla koko bändin voimin suoritetuilla ”voimasoitto-osuuksilla”. Sellaiseksi voi lukea esimerkiksi Leilan boogien dominantisti rokkaavan b-osan, joka tuo väkisin mieleen Jack Whiten vastaavanlaiset tuotannolliset kujeet.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
