WILLIE EGAN – Rockin’ On The West Coast
(Jasmine JASMCD3233)
Harpatessaan yläkerran suureen rytmiblues-pianistien orkesteriin 70 vuoden iässä 2004 Robert Lee ”Willie” Egan saattoi jo olla mielestään unohdettu entisaikojen artistireliikki. Mm. Amos Milburnilta vaikutteita saaneena boogie woogie -muusikkona Los Angelesissa 1940-luvun lopulla levytyspuuhat aloittanut louisianalainen jäi myös varsinaisen uransa aikana sangen pienten piirien tietoisuuteen. Pääosin omasta laadukkaasta laulumateriaalista koostuneet indieyhtiöiden julkaisut eivät soineet riittävästi radiossa, jotta niistä olisi voinut kasvaa kaupallisia menestyksiä. Paremmin Egan opittiinkin tuntemaan vasta 1980-luvulla sekä monien mainetta nostattaneiden kokoelma-albumien että Euroopan-kiertueiden myötä mahdollistuneen ”toisen tulemisen” ansiosta.
Eganin sinkkujulkaisuja kertyi kaikkiaan yhdeksän. 1949 syntyneen ensikakun It’s A Shame / Willie’s Boogie losangelesilaisen John R. Fullbrightin Elko-merkillä muistellaan kyllä vakuuttaneen paikalliset kuluttajat rock’n’rolliin viitanneella tienraivaaja-asenteellaan, mutta se ei johdattanut 15-vuotiasta pikku-Viljamia ykkösliigaan. Artisti vetäytyi vuosiksi Kalifornian klubeille hiomaan tyyliään, palaten seuraavan kerran studiotoimiin 1950-luvun puolivälissä Mambo- ja Vita-yhtiöiden palkkalistoilla. Levytyksiin lukeutui myös silloisen vakiokitaristinsa Lloyd Rowen kanssa 1954 syntynyt hieno niin lauluyhtye- kuin Louisiana-bluessävyjäkin hyödyntänyt single Don’t Know Where She Went / Potato Stomp, joka on myös saanut kunnian avata paikoin epäkronologisesti etenevän Jasmine-koosteen. Kattauksen puolivälin paikkeilta vuorostaan löytyy Eganin viimeinen sekä samalla mustan vauhdikkaamman rhythm’n’bluesin harrastajien parissa tutuin seiskajulkaisu Rock And Roll Fever / Chittlin’s, jonka hän työsti pienelle, mahdollisesti itsensä pyörittämälle hollywoodilaiselle Dash-merkille 1958.
Näiden väliin mahtui runsaasti muitakin urotekoja. Esimerkiksi neljän sinkun laajuiseen Mambo-tuotantoon lukeutui sukkela uusintanäkemys esikoiskiekon avauskappaleesta nimellä What A Shame sekä Fats Dominon debyyttilevytystä The Fat Man pitkälti siteeraava rempseä jump-raita Wow Wow. Vita-seiskoja puolestaan ilmestyi yhteensä kolme ja edellisten keskellä vielä yksi rokkaava neliviitonen Spry-merkillä 1956 (Treat Me Right / You Must Be Foolin’). Myynnillisesti tämän kauden kohokohtana pidetään jumpbluesahtavaa, tarinan mukaan omaelämäkerrallista ja myöhemmin mm. The Tail Gatorsin, Duke Robillardin ja Barrence Whitfieldin versioimaa kiukkuista pettämisjumpbluesia Wear Your Black Dress.
Eräs uutisarvoinen käänne Willien arjessa oli lyöttäytyminen vuosiksi 1958–1962 yhteen itseään huomattavasti maineikkaamman Marvin Phillipsin kanssa ja kolmen singlen levyttäminen ”Johnnynä” – yhtenä monista – tämän Marvin & Johnny -duossa. Toinen kiemura oli jäljitelmälevytyksiä tehtaillut Dig This Record -firma, jolle myös Eganin tiedetään tehneen vuonna 1955 kuutamokeikkoja, ainakin salanimiä Bernie Bridges, Willie Snow ja The Diggers käyttäen. Cover-valinnoiksi osuivat mm. riettaasti revittelevät versiot B.B. Kingin You Upset Me Babysta sekä Lowell Fulsonin Reconsider Babysta.
Kun Willie Eganin varhaistöitä alkoi ilmaantua Englannin uusintajulkaisuyhtiöiden, kuten Flyrightin ja Krazy Katin LP-katalogeihin 1970-luvulta lähtien, nousi uuden keräilijäsukupolven kiinnostus jo kuolleeksi tuolloin uumoiltua artistia kohtaan toiseen potenssiin. Vuonna 1982 miehen todettiinkin olevan yhä elossa ja hänet houkuteltiin levyttämään albumillinen tuoretta musiikkia Englannin Ace Recordsille (”Going Back To Louisiana”). Myös Lontoossa näihin aikoihin pidetty konsertti yhdessä ikätovereiden Big Jay McNeelyn, Chuck Higginsin ja Young Jessien kanssa ilmestyi vuonna 1983 LP-formaattiin puristettuna Ace-kiekkona (”1983 R&B Jamboree”). Kotona Losissa Egan jatkoi levyttämistä Lonesome Town -merkille (yhdessä Charles Connorin johtaman The Upsettersin kanssa), minkä lisäksi hän mm. pääsi toteuttamaan Thurston Harrisin kanssa yhteis-EP:n ”Down Home Blues” McNeelyn operoimalle BigJ-merkille 1984. Kotikulmilla boogie woogie ei kuitenkaan ollut enää Euroopan kaltaisessa uusnosteessa. Oli aika taantua eläkeläisen rooliin.
Jasminen 30 raidan CD ei tietenkään varsinaisesti tarjoa Eganin musiikkiin entuudestaan perehtyneelle juuri mitään täysin uutta ja mullistavaa, mutta definitiivisenä yhteenvetona se onnistuu palauttamaan aktiivimuistiin hienon, jopa odottamattoman monipuolisen artistin, jonka voimallisin tyyli ei esikuvistaan huolimatta ollut niinkään boogie woogieta vaan pikemminkin rupista rock’n’rolliksi taittuvaa rhythm’n’bluesia ja Louisiana-väritteistä jumpia.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2023)
