WILLIAM CLARKE – Heavy Hittin’ West Coast Harp
(Bear Family BAF18054, LP)
Yhdysvaltain länsirannikon bluesharpismin kantahahmoksi 80- ja 90-luvuilla personoituneen William Clarken (1951–1996) maanpäällinen vaellus päättyi valitettavan varhain, mutta etenkin oppi-isänsä George ”Harmonica” Smithin manttelinperijänä hän ennätti tehdä kollegansa Rod Piazzan tavoin lähtemättömän vaikutuksen sekä soittajana että myös vokalistina lukemattomiin omiin seuraajiinsa, joista mainittakoon kokoelman tuottajana toimineen Bob Corritoren sekä oman Tomi Leinomme lisäksi vaikkapa Mitch Kashmar ja Dennis Gruenling.
Yhteistyössä saksalaislevymerkin, Clarken perikunnan ja lesken Jeanette Lodovicin kesken toteutettu miehekkään vahvuinen 180 gramman vinyyli-LP tarjoaa ajatuksella mietityn otannan aikoinaan vain cdr-formaatissa artistin kuoleman jälkeen Watch Dog -yhtiön kautta markkinoille päätyneestä musiikista. Settiin mahtuu myös yksi ennenkuulematon studiotallenne, Chicago-fonisti J.T. Brownin kirjoittama ja levyttämä gospel-henkinen Going Home To My Baby. Muutoin kappaleet ovat Clarken omaa perinteitä sekä eritoten useilla kromaattisen munnarin murinaa sisältävillä instrumentaaleilla Harmonica Smithiä kunnioittavaa käsialaa.
Smith-tribuuttileima on levyllä muutenkin vahva. Mm. terävä shuffle Let’s Celebrate Life (Gone), vuoden 1990 ”Blowin’ Like Hell” -pitkäsoitolla laajemmalle kuulijakunnalle esitelty Must Be Jelly sekä boogie woogie -juoksutus That Ain’t The Way To Do It ovat mitä tyypillisintä West Coast -harpputyylittelyä. Tuulisen kaupungin suuntaan taas kääntävät katseensa latautuneet slovarit Home Is Where The Heart Is ja I Got My Bags Packed, joista varsinkin jälkimmäinen askeltaa polvitaipeitaan myöten Chicago-bluesin ydinnesteissä Big Walter Hortonin, Eddie Taylorin ja kumppanien reviireillä. Vaihteluna muuhun tarjontaan on mukana myös elävän yleisön edessä ikuistettu ja näin ollen sekä toteutus- että tallennustavaltaan hitusen ronskiotteisempi instrumentaali Chromatic Jump.
Vaikka William Clarke pääsi levyttämään esikoisalbuminsa ”Hittin’ Heavy” yhdessä blueslegenda Shakey Jaken kanssa jo 1978, oli hänen planeetanlaajuiseen läpimurtoonsa vielä tässä vaiheessa useampi auringonkierto matkaa. Turneekomennus Lowell Fulsonin seurassa kyllä johdatti muusikon yhtyeineen ensi kertaa Suomeenkin jopa niin varhain kuin 1988, mutta vuosikaudet lähinnä paikallisena suuruutena kalifornialaisklubeilla pysytellyt harpisti-laulaja sai silti todellisen tilaisuutensa vasta Alligator-yhtiöllä 90-luvun alussa. Lopulta vauhtiin päästyään Clarke ei enää viimeisinä vuosinaan vaikuttanut tuhlaavan ainuttakaan studiokäyntiä löysäilyyn. Materiaalia tuntui syntyvän reilusti yli tarpeiden ja äänitteiden taso säilyi tappiin asti korkealuokkaisena. Laadullisen jouston varaa ei myöskään näyttänyt olevan sessiokokoonpanoissa. Esimerkiksi kitaristeina tämänkin kokoelman valinnoilla vuorottelevat sellaiset alan maestrot kuten Hollywood Fats, Junior Watson ja Ronnie Earl.
Bob Corritore on tehnyt esimerkillistä työtä luodessaan silmäyksen erään myöhäisemmän bluesaikakauden merkkihenkilön musiikilliseen perintöön ja tarjotessaan siten myös uusille faneille kelpo ponnahduslaudan syvempää tutkiskelua varten.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
