WHITEBOY JAMES AND THE BLUES EXPRESS
Extreme Makeover
(Rip Cat RIC 1105)
(1) Big Butted Women (2) Excuse Me For Scribbl'n (3) Stay Out Late At Night (4) Mean Mistreat'n Woman (5) Zerg, Shotgun, And You (6) The Big Man (7) Gold Brick Bar (8) Night Train Wine (9) Slowdown And Let Me Love You (10) I'm Ready (11) Trouble (12) Big Blue Train

Aina välillä sitä järkyttyy positiivisesti ihan petäjän takaa. Musiikillista halkoa paukahtaa otsaan aivan arvaamattomista kansista. En never ever ollut moisesta Whiteboy Jamesista kuullutkaan. Ja Blues Expressinkin luulin olevan jonkin sortin köyhän miehen versio idän pikajunasta. Lisäksi levyn kansipahvissa keski-ikäinen kaljuuntuva äijänrohjake röhnötti nojatuolissa viiden viehkeän neitokaisen ympäröimä. Aika mautonta, ajattelin. Onhan näitä nähty ja kuultu. No mikäpäs sen mukavampaa, kuin taas jälleen kerran sai huomata olleensa täysin väärässä ennakkoluuloineen. Heti harpun ensi rääkäisystä Whiteboy orkestereineen osoittautui mitä mainioimmaksi Amerikan perusmusiikin jakelijaksi. Siellähän soi blues, kantri ja rokkenroll niin sulassa sovussa että. Ja saakelin komeasti vielä soikin. Myös biisit toimivat kertarykäisyllä. Levyähän täytyi ruveta oikein kuuntelemalla kuuntelemaan. Mutta ihan alkuun piti äijän taustoista ottaa vähän selkoa.

Kaliforniassa Comptonissa syntynyt James Page diggaili nuorempana mm. sellaisia suuruuksia kuin Cab Calloway, Louis Jordan, Sam ”Lightning” Hopkins ja Big Joe Turner. Lisäksi kuuntelussa kuluivat Elvis Presley, Jerry Lee Lewis, Bob Wills ja jopa Spike Jones. Whiteboy ei oikein tuntunut sopeutuvan Etelä-Kalifornian aurinkoiseen rantapoika-meininkiin, vaan viihtyi paremmin varjoisilla bluesklubeilla. Ja tahtoi lavalle itsekin ihan hitosti. Pian kundi vieraili mm. sellaisten esiintyjien kuin Mighty Flyers, William Clarke, James Harman, Blasters, Johnny Dyer, Joe Houston, Little Charlie & the Night Cats, Top Jimmy ja Juke Logan keikoilla. Ja yhden moisen huuruisen jami-illan jälkeen kuulemma perustettiin The Blues Expresskin. Sen jälkeen tämä raju nelikkö keikkaili enemmän tai vähemmän ahkerasti läpi 1980- ja -90-lukujen kiihkeän bluesbuumin. Ja jo vuonna 1992 ilmestyi yhtiön nimeä kantava debyyttilevy. Jossain vuosituhannen vaihteessa jäi orkesteri kuitenkin telakalle puoleksi vuosikymmeneksi. Mutta kaikkien perinnesoiton ystävien onneksi bändi koki ylösnousemuksen vuonna 2006. Toinen pitkäsoittokin ”Last Time Was The Last Time” ilmestyi vihdoin keväällä 2010. Seuraava kiekkoa ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kovin pitkään. Nyt kuuntelussa oleva ”Extreme Makeover” ilmestyi syksyllä 2011. Ja tällä lätyllä Whiteboy James yhdessä Scott Abeytan (kitara), Blake Watsonin (basso) ja Max Bangwellin (rummut) kanssa soittaa ja laulaa aika monen bluesinkoittajan ja rokinkeittäjän suohon ja syöveriin.

Levy rävähtää käyntiin rasvaisella rytmibluusilla ”Big Butted Women”, jossa sekä orkesterin sanoma että tyyli tulevat kerralla selviksi. Rupinen harppu ja niukan kolkko kitara vuorottelevat tyylikkäästi vakuuttavan tarinan iskennän kanssa. Seuraavaksi kiristetään tahtia ja ”Excuse Me For Scribbl'n” kiitää lähes koomisen humppakompin säestyksellä suoraan hilibili-listan kärkeen. Sitten vedetään keinuvaa rokkenroll-soulia aivan Alvinin veljesten hengessä. Tämä Ike Turnerin “Stay Out Late At Night” onkin kuin Blastersin kataloogin paremmasta päästä pöllitty. Myös seuraavalla raidalla ”Mean Mistreat'n Woman” Whiteboyn ääni ja tyyli muistuttavat pelottavan paljon Dave Alvinin vastaavia. Ja biisikin on kuin ylijäämäveto American Musicilta. ”Zerg, Shotgun, And You” -niminen hilpeä kantri voisi olla taas vaikka Junior Brownin verstaalta kotoisin. ”The Big Man” edustaa vaihteeksi bluesimpaa laitaa orkesterin soitannossa. Tästä rosvobluusista tulee eittämättä mieleen Rick Estrin ja Yön Kissat. Kitaravetoinen rokki ”Gold Brick Bar” on levyn peruskauraa. Hyvää mutta kovaa. Samoin mukavan nykivä “Night Train Wine” ja raa'an harpun ryydittämä “Slowdown And Let Me Love You” ovat kovaa tasoa roots-rintamalla. Myös W. Dixonin ikivanhaan sotaratsuun “I'm Ready” on saatu puhallettua yllättävän tuoretta näkemystä. ”Trouble” jatkaa taatulla tänttäränttä-linjalla. Levyn päättävä “Big Blue Train” on sitten nimensä mukaisesti varsinainen VR:n painajainen. Juna, joka kulkee vääjäämättä ja ajallaan. Ja vielä vislaa mennessään.

Tässäpä meillä onkin täysi tusina varsin tanakkaa ja monipuolista perusmättöä Amerikan länsirannalta. Whiteboy James ja The Blues Express tekee selvää jälkeä ennakkoluuloista erinomaisella cd:llään ”Extreme Makeover”. Lätyn joka ikinen biisi toimii ja kaikki ovat, kahta vaille, omia komeita näkemyksiä tämän päivän blues-iskelmästä.

Pokke Korhonen