TRICK BAG – Fistful Of Rocks
(Hurricane BAGCD00002)
Kotimainen Trick Bag on pukannut kolmannen julkaisunsa, jota olin jo tässä odotellutkin, sillä bändin edellisestä julkaisusta ”We Want More” (ks. BN #292) on jokunen vuosi vierähtänyt. Joku vanha ja viisas on joskus sanonut, että hyvää debyyttijulkaisua seurannut kakkosalbumi menee samassa imussa tasokkuudesta riippumatta ja vasta kolmannella katsotaan, mihin bändistä oikeasti on. Trick Bagin aikaisemmat albumit tarjoilivat paljon mieluisia kuunteluhetkiä, mutta entä tämä sitten? Samaa edellislevyiltä tuttua Berry-Stones-Inmates -akselille sijoittuvaa ränttätänttää on edelleen tarjolla, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että he menisivät yli siitä, mistä aita on kaatunut. Tosiasia vain on, että mihin se tiikeri juovistaan pääsisi? Toisaalta miksi takkia pitäisi ryhtyä kääntämään, kun on löytänyt toimivan konseptin. Hienosäätöä saa ja tietysti kannattaa tehdä. Nyt mukaan on tullut melodisia sävyjä, joista olen positiivisesti yllättynyt. Esimerkiksi tarttuvan riffin sisältävä Outlaw Mother-In-Law on hyvä esimerkki tästä.
Texas Oilin debyyttialbumilleen versioima I Ain’t Got You on löytänyt tiensä myös Trick Bagin levylle. Texas Oilin Hurriganes-tyyliseen tulkintaan verrattuna nyt mennään enempi Doctors Orderin hengessä. Kitarasoolon alussa Albert Järvisen henki on vahva ja loppuosassa soitetaan Ile Kallio -tyylisesti. Omat sävellykset ovat Roy Fish Loikalan kynästä, tosin kaikki eivät ole ihan orkkiskamaa, sillä Ain’t That Thing Too Cool For You sai ensilevytyksensä Bloodshot Eyesin samannimisellä levyllä. Letkeä jump blues on muuttunut Count Bishops -henkiseksi timanttiseksi pubrocksovitukseksi.
Hurriganes on aina ajankohtainen, ja meille Ganes-musiikin kanssa kasvaneille on hienoa, että bändin musiikillista sanomaa jaetaan jälkipolville. ”Tsugu Way” -kiekolta peräisin oleva Baby Got Your Note on saanut uutta ilmettä mukana olevilla kosketinsoittimilla. Vastaavanlaisissa tunnelmissa mennään myös Don’t Turn Around -sävellyksessä, jossa mielestäni Ganes-vaikutteet suorastaan hyppäävät esiin.
Kun bändin aiemmilla levyillä oli selkeitä Pirates-Dr Feelgood -vaikutteita, niin löytyy niitä tältäkin levyltä. Ellen tietäisi kappaleen Who’s Gonna Drive alkuperää, niin olisin voinut vannoa sen olevan joko Mick Greenin tai Wilko Johnsonin kynästä. Varsinainen ässäraita on jätetty levyn viimeiseksi, Doorsin L.A. Woman, jonka Texas Oil on myös hiljattain levyttänyt, on sanoinkuvaamattoman rankka. Tarkoituksellista tai ei, mutta väliosassa Big Pjotr kuulostaa Jim Morrisonilta – vai olisiko sittenkin Jimppa pistäytynyt studiossa sillä aikaa, kun herrat ovat olleet kahvikupin äärellä. Mene ja tiedä…
Jottei tämä olisi pelkkää ylisanoja pursuavaa kritiikitöntä kehua, niin muutamasta asiasta pitää pyyhkeitä antaa. Akustinen kitara on miksattu hiukan liian alas, enkä jaksa innostua Prime Crime -kappaleesta. Kuten me kaikki tämäntyylisen musiikin ystävät tiedämme, on vinyyli tällaiselle musiikille ainoa oikea julkaisuformaatti. Tosin kun maksaa itse kaikki kustannukset, niin ymmärrän hyvin miksi levy julkaistiin CD-muodossa.
En sano, että rytmibluesbändin soitto pitäisi aina olla räkäistä ränttätänttää, mutta kyllä se vaan yllättävän paljon auttaa.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
