TÖRMÄILYAUTOT – Törmäilyautot
(Dodge ’Em DER-001)
Musiikkihistoriallista taustaa: Olin tullut 55 vuotta sitten tietoiseksi musiikin olemassaolosta ja sen yhä kasvavasta merkityksestä omaan elämääni. Vähän vanhemmalla kaverillani oli rautalankalevyjä, Shadowsia, Soundsia ym. isoja nimiä, jotka hän puolestaan oli lainannut vähän vanhemmalta kaveriltaan. Niitä sitten kuunneltiin ja yritettiin ymmärtää tuota kitaroiden helähtelyä ja rumpujen pauketta. Vaikka kaikki kuulosti sinänsä ihan ok:lta, koko homma tuntui jotenkin vanhanaikaiselta. Niin, sen verran rajusti olivat englantilaiset piitlekset, rollarit ja muut 60-luvun puolivälin nimet muokanneet musiikillisia asenteita, että jopa kymmenvuotias mistään mitään tietämätön nulikka ajatteli noin.
No, rautalanka jätti kuitenkin jälkensä tajuntaan eikä tunnu enää yhtään vanhanaikaiselta, vaan sillä on vakaa sijansa musiikinlajien sekametelisopassa ja kuulostaa hyvältä, kun sitä vähän väliä päivitetään ja pöllytetään menemään noita jo 60 vuotta vanhoja soundeja milloin milläkin mausteella ryyditettynä. Törmäilyautot on hyvä esimerkki kitarainstrumentaalimusiikin esittämisestä tuoreella tavalla ja pieteetillä. Tuttuja ovat yhtyeen vakuuttavat ensijulkaisutkin, ”Surmanajaja”-EP v:lta 2016 ja sinkku v:lta 2017. Nyt on ilmoille putkahtanut kokopitkä LP, jonka joulunpunaisen vinyylin läpi on mukava pällistellä kirkasta kevättaivasta.
Kolinaa kolinaa (Bang Bang) alkaa kuten luvataan eli rummut paukuttavat homman käyntiin tanakasti ja kitarat helisevät komiasti. Agentti K. (Agent K.) lähtee missioonsa, ei lepakkoautolla vaan kepeästi lentelevällä aluksella Los Angelesin (tai ehkä Porvoon?) vilkkaiden katujen yllä kuin Myrskylinnuissa ikään urkujen siivittäessä lentoa. Vaikea keissi tulee hoidettua hienosti ja tällä kappaleella pörisee myös saksohvooni menossa mukana.
Elävänä tai kuolleena (Dead Or Alive) kuulostaa nimeltään hurjemmalta kuin näillä korvilla lempeän tehokkaasti laukkaava medium antaa ymmärtää. Siinä ratsastajakitaristit huikkaavat väliin vauhtikehotuksia kuusikielisille menopeleilleen. Russi on nopea, perinteistä rock’n’rollia hyödyntävä suoraviivainen hyökkäys kuulijan tajuntaan ja saa jalat vipattamaan, mikä on aina tervetullutta. Surfistas Neuróticos kelaa lautailijan neurooseja katkoen rytmillään tasaisen nykivää menoa. Fiilis on kuitenkin letkeä eikä missään tapauksessa ahdista, mutta rytmiikka on tosiaan hauskaa palapeliä.
Ilokaasua (Laughing Gas) -kappaleessa urut johdattavat ilokaasun hilpeään maailmaan, jossa taas kajastavat tähtitaivaat napakan rumpukompin esiin nostamina siellä jossain galaksien väleissä. Lysti päättyy ehkä hieman pelottavaankin hysteriaan. Älkää kokeilko tätä kotioloissa! A-puolen päättävä Atabar on samaan aikaan leppoisa ja jäntevä, hieno yhdistelmä, jossa urut ruokkivat kitaran nopeahkoon mietiskelyyn aniksen, halvan ja taatelin tuoksun leijuessa ympärillä.
B-puolella ollaan heti jo kaukana Tellukselta ja Ääniaallonmurtajan (Soundwellenbrecher) Linnunradan laitamilta lähestyvän viestinnän selkeytyessä jykevän rumpukompin säestämäksi kitarasoundi-iloitteluksi päästään nauttimaan komeista kuvioista eri efektein. Havaijin (Hawaii) illassa otetaan rennosti ja lepuutetaan varpaita vaaleansinisessa rantavedessä Tyynen valtameren maininkien lipuessa laguuniin. Kädessä on tietysti kookospähkinään tehty Piña Colada eikä nyt ole kiire minnekään. Aah… Herätys! Viipyilevän vauhdikas twist Benny Lane voisi olla Benny Hill -tyyppisen elokuvan soundtrackiltä, jossa päähenkilö sekoilee missäs muualla kuin Liverpoolin Penny Lanella. Tämä soolokitaran soundiefekti ei ole välttämättä suosikkini, mutta toimii tässä hyvin.
Jyskyttävärytminen Raudur taas vie ajatukset junanvaunuja tehtailevaan takomoon, jossa kaikuisan kitaran helähtelyt ovat kuin hitsauskaaria ja valmista tulee. Zirkutskissa ollaan seuraamassa mitä eläväisintä sirkusesitystä kaukana Siperiassa ja mehevä urkusoundi (eh, Farfisa?) kuljettaa juonen jälleen peräti agenttimaailmaan. Gonzo Twistin simppelihkö teema sisältää myös erilaisia rajumpia soundeja, joista tyhmempi kuulija ei otakaan heti selvää, lähtevätkö ne alunperin sormioista vai otelaudasta. Modernia rautalankaa/surfia tai… niin mitä? Lätyn päättää Radalle…Go!, jossa ennakkosuosikki saa heti hyvän lähdön ja ravaa mestarillisesti kärjessä koko ajan, kunnes piiska kuuluu menevän pyörän väliin ja sen aiheuttaman crash boomin jälkeen maali saavutetaan kuitenkin ennätysajassa 3’14. Huh, voitto tuli ja tallin ovi kolahtaa kiinni.
Vakuuttava näyttö Törmäilyautoilta siitä, kuinka oikeissa käsissä saadaan reippaasti tuoreutta ja makua periaatteessa jo paljon kaluttuun rockkitarainstrumentaalimusiikkiin (hieno sana!). Ehdotonta ydinmehua lajissaan.
Harri Suokas
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
* * * * * * * * * * * * * * * *
TÖRMÄILYAUTOT – Törmäilyautot
(Dodge ’Em DER-001)
Parin vuoden takaisilla sinkku- ja EP-julkaisuillaan kauttaaltaan imartelevia arvioita osakseen saanut instrumentaaliyhtye pitäytyy debyyttipitkäsoitollaan harvinaisen puhdasoppisen amerikkalaisperäisen surf-tradition kintereillä. Harvinaisen siksi, että monien muunlaistenkin tyylilajien hallinnan jo aikaisemmissa koitoksissaan todistaneena laatukokoonpanona Törmäilyautojen tyylitietoisuuteen olisi voinut luottaa myös astetta laajemman musiikillisen kirjon välittäjänä. Tehtyä ratkaisua voi joka tapauksessa pitää paitsi toteutukseltaan erityisen onnistuneena, myös täysin järkiperäisenä. Käytännössä kokonaisuudessaan kitaristikaksikon Aki Apilon ja Samppa Kankkusen niin yhdessä kuin erikseenkin kirjoittamasta uudesta materiaalista koostuva vinyylikiekko soi erityisen sopusointuisena kokonaisuutena, jossa silti riittää kiitettävästi sekä kulmia että karheikkoja myös vaativamman kuulijan ylitettäväksi. Jäsenistön täydentävät esimerkillisesti basisti Juho Saariaho ja rumpali Aleksi Raappana.
Studiossa orkesterilaiset ovat tehneet jälleen huolellista ja harkittua työtä. LP:ltä välittyvä soundihorisontti projisoituu ulos kaiuttimista garagerock-uskottavuutensa säilyttävän raakana, mutta samanaikaisesti ihailtavan erottelukykyisenä. Itsetarkoituksellisesti kaiken alleen peittävän delay-vätvätyksen ja fuzzrähinöinnin sijaan esityksiin jemmatut pienimmätkin soitannolliset vivahteet sekä erilaiset täydentävät instrumenttiosuudet vaikuttavat saavan luontevan statuksennostonsa juuri oikeina hetkinään.
Läiskyvää reverb-kitaraa, tuhtia rumpubiittiä ja uhmakkaita mollisointuja vajaan puolentoista minuutin ajan antaumuksella viljelevä Kolinaa kolinaa on nimensä mukainen nappivalinta levyn käynnistelytarpeisiin. Törmikset tuntuvatkin saaneen menopelinsä täyteen kiitoon heti perään starttaavalla surf-rellestyksellä Agentti K., jonka äänipengertä leventävät entisestään etenkin Samppa Kankkusen (kitaran ohella koulimat) urut sekä kappaleella erikoisvieraana kyläilevän Matias Heinon päihdyttävän ryvettyneellä nuotilla jylisevä saksofoni. Hersyvää urku-kitara -dialogia suoltaa ympäristöönsä myös rasavillisti twistaava Ilokaasua. Pahaenteinen Russi sekä Dick Dalen perintöä hienovaraisin flamencosävyin vaaliva Surfistas Neuróticos terästävät kylmäkyytistä surf-menoa edellisiäkin suoremmin rock’n’rollista generoidulla lisäpolttoaineella. Itämaille taas vamppaa kuulijaa poikkeuksellisen aromikkaiden urkufillien maustama Zirkutsk.
Paikoittain Morriconemaista spagettikoulukuntaa kosiskeleva muttei ehkä sittenkään turmiollisuudessaan aivan nimeään vastaava Elävänä tai kuolleena antaa ennen kaikkea sijaa kuulaille Laika & The Cosmonauts -henkisille kitarajuoksutuksille. Jotakin perin kosmista on aistittavissa myös mahtipontisesti kylmän sodan aikojen tunnelmia nykypäivään luotaavasta Gonzo Twististä. Albumin pituutensa puolesta odottamattomampaa, yli neliminuuttista reunamaa edustavalla Atabarilla fokuksen varastaa melodicalta kuulostava riemastuttavan primitiivinen soolosoitin. Vastaavanlaisissa 80-luvun surf-maisemissa vilistävä tutkaefetoitu Ääniaallonmurtaja olisi kenties saanut vielä enemmän huomiota osakseen jossakin toisessa kohtaa levyä, esimerkiksi sitä seuraavan herkistelevän Havaiji-slovarin jälkeen, mutta makuasioitahan nämä.
Veitikkamaisesti molli- ja duurivaihdosten kanssa telmivä Benny Lane ei sitä vastoin olisi voinut löytää levyltä itselleen moitteettomampaa sijaintia. Näennäisen simppelin oloinen sävellys osoittautuu kaiken kaikkiaan tarkemman nuuskinnan pohjalta hyvinkin omaperäiseksi, kaihotunnelmia sopivasti katkaisevaksi ja toistoa kestäväksi rokkiralliksi. Saman metkun näyttää handlaavan myös tyystin toisesta äärilaidasta sekaan pullahtava, a-osaltaan miltei laiskana neorockabillynä tömistelevä Raudur.
Suosiolla ratkaisematta jätettävien mielipidekysymysten listalle merkittäköön niin ikään spekulaatio siitä, olisiko sangen kurinalaisena kolmisointutwistinä tarjoillun Radalle… Go! -päätöksen sijaan kertaluokkaa kaavoja kumartelemattomampi ja riidanhaluisempi loppuhuipennus kenties nostanut täyden kympin levyn vielä yhtä plussaa paremmaksi?
Pete Hoppula
(julkaistu BN:n verkkosivuilla huhtikuussa 2021)
