T. KUUSISTO & THE SONS OF MOJO – Borrowed
(Mojo)
Juurihan minä raapustelin Kuusiston ja Mojopoikien debyyttijulkaisusta. Tuolloin kerrottiin, että jatkoa on luvassa, mutta tuskinpa kukaan arvasi, että näin nopeasti. Noh, kerrankin odottavan aika ei käynyt pitkäksi. Mainioon ensilevyyn verraten on ryhmä harpponut isoin askelin eteenpäin. Studio ei ole enää uusi ja vieras ympäristö ja tämä kuuluu lopputuloksesta soitannollisena luontevuutena sekä itsevarmuutena. Soittoon on tullut lisää painetta ja positiivisesti hyvin ohjatun raivon määrä on noussut useaan potenssiin.
Kiekon nimellä ”Borrowed” kaiketi viitataan lainamateriaalin suureen prosenttiosuuteen, mutta salakavalasti settiin on uinut mukaan yksi omakin sävellys. Bikini Line on nätti, suorastaan seesteinen instrumentaalinumero, joka toteutetaan vahvasti Stevie Ray Vaughanin hengessä. Jos jatketaan samoissa jalanjäljissä, niin instruklassikko Whamin levytti myös Vaughan-vainaa. Kannessa seisoo, että tämä on hidas versio. Huh huh, enpä osaa edes kuvitella, millainen se nopea versio olisi. Tämä innosta pinkeä tulkinta kun liikkuu kuin hippulat vinkuen.
Tehdään vielä yksi rinnastus Vaughanien dynastiaan. Juureva shuffle I’m A Good Man on Fabulous Thunderbirds -yhtyeen mainio biisi, jossa jekutellaan soittamalla se niin kuin Stevie Ray olisi sen voinut tehdä. Hound Dog Taylorin peruukkilaulu Give Me Back My Wig nyt on yleensä takuumurea irrottelupala. Kyllä tämäkin lujaa liikkuu, mutta bändi ei yllä ihan parhaaseen liitoonsa. Raidalla soiva slide on kuitenkin mehukasta herkkua.
Musiikillinen jekuttelu on aina tervetullutta ja niinpä kuuntelin haavi auki, kun liki satavuotias bluesklassikko Little Joe From Chicago onkin toteutettu silkkana rockabillynä. Kyllä potkii ja toimii vinhasti. Sekä JJ Calen että Lynyrd Skynyrdin versiona tunnettu Call Me The Breeze yllättää myös positiivisesti. Kierrätyksessä puristetaan biisistä kaikki löysät pois voimallisesti rokkaamalla – tämän jälkeen pitää sanoa, että Lynnärit on ihan lällärikamaa.
Howlin’ Wolf -kataloogissa riittää kyllä haastetta ja tunnetusti kukaan ei puhalla Wolfia nurin laulamalla. Siihen ei You’ll Be Minellä pyritäkään, tuimasti rokaten vedetty siivu suorastaan tursuaa asennetta. Kivalla tavalla karheutta on iskostettu myös Nick Curranin laatimalle Player-rallille, jolla on kova vääntö päällänsä ja asennetta myös yllin kyllin.
Ehkä levytysväli tulee nyt olemaan pitempi, mutta siihen asti, kyllä tässä kelpaa kuunnella äijien roheista rouhintaa.
Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
