TIMO HAIKARAINEN – Lookin’ For My Baby
(BluesBuskerRecords 001)
Personal trainerin ammatissa ansioitunut ja Blues Live! ry:n hallitustoiminnassakin tätä nykyä mukana oleva jyväskyläläinen Timo Haikarainen on soittanut kitaraa pienestä pitäen. Musiikilliseksi päämääräkseen hän tuli jo kauan sitten valikoineeksi 1940- ja 1950-lukujen tyylisen bluesin ja rock’n’rollin sekä 1960-lukuisen bluesrockin. Saatuaan lisäoppia maan kitaraeliittiin kuuluvalta Teemu Viinikaiselta voimistui Haikaraisen missio oman albumin teosta. Eikä missä tahansa seurassa.
Tomi Leinon Suprovox-studioilla kolmessa rupeamassa marraskuun 2022 ja huhtikuun 2023 välillä nauhoitetuilla 17 esityksellä soittavat rumpuja Tyko Haapala ja Petteri Määttänen sekä bassoa Jaska Prepula. Leino itse harputtelee vieraana hitaalla swampmaisella bluesilla Just Wanna Hold You. Se kuten myös kaikki muut kappaleet ovat Haikaraisen omaa käsialaa – perusvarmassa blueskaavassa viihtyvät sävelrakenteet välttelevät liian helppoja sovituksellisia ratkaisuja eivätkä lyriikatkaan pahimpiin kliseisiin kaadu. Odotettua ohuemmaksi jätetty studiosoundi taitaa sekin hakea esikuviaan 1950-luvulta, tyylillisesti kartoitetaan silti kaikki edellä luetellut genret ja vuosikymmenet. Esimerkiksi levyn alkunäytös Big Spending Mama tarjoillaan lennokkaana West Coast -jumpina, kun taas sitä parin raidan päässä seuraava Love Prisoner At Sea liihottaa wah-waheineen suoraan Hendrix/Cream -sylttytehtaalle. Mukana kuullaan siellä täällä myös verevää rockabillypikkailua, Les Paul -vaikutteita, swing-jazzia sekä 1980-luvun alun kierroksilla käyvää Teksas-bluesia.
Kitaristina Haikaraisella tuntuu olevan erityisen paljon annettavaa rootspiireille. Tyypilliseen CD-mittaan suhteutettuna hivenen tarpeettoman pitkä kappalekimara demonstroikin täydellä teholla hänen soitannollista etevyyttään. Toisaalta se paljastaa hetkittäin myös muusikon malttamattomuuden: nuotteja – oikeita sellaisia toki – on eräille numeroille ahdettu niin runsaasti, että happi uhkaa loppua sivustaseuraajaltakin kesken. Tyylikkäimmillään Haikarainen esittäytyy Hollywood Fatsille kunniaa tekevällä instrumentaalilla Good Fats, Bad Fats. Laulajana hän sitä vastoin hakee vielä jossain määrin itseään. Suunnan kyllä tosin sopii olettaa asettuvan kohdilleen pienellä liikayrityksen sekä siitä poikivan, aavistuksen verran kiusallisella tavalla korostuvan ylifraseerauksen karsimisella.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
