TIA CARROLL – You Gotta Have It
(Little Village LVF 1038)
Tartuin tähän minulle aiemmin tuntemattoman artistin arviolevyyn Pete Hoppulan suosituksesta. Peten sanoin, tää on kunnon kamaa. Ja tottahan Pete tiesi mistä puhui. Bay Arean lemmikillä (synt Richmond , CA) Tia Carrollilla on noin kolmen vuosikymmenen ura takanaan ja hän on tehnyt laajasti yhteistyötä lukijoiden hyvin tunteman Igor Pradon kanssa. He ovat äänittäneet yhteisen albuminkin ja Igorin kitarointia kuullaan myös nyt yhdellä biisillä. Muutoinkin tuotanto ja soitto-osiot ovat vankoissa käpälissä, kun mukana häärää Kid Andersenin ja Jim Pughin kaltaisia luottonimiä ja työpajana on toiminut Greaseland.
Tia osoittautuu välittömästi upeaksi ja moni-ilmeiseksi laulajaksi, olkoon tyylinä blues, soul, gospel, tahi r&b, niin kaikki hoituu mallikkaasti himaan. Tialla on kiva lämpöinen lauluääni, eikä hän sorru ylilyönteihin. Häntä on verrattu mm Tina Turneriin. Joopas-joo, onkohan rinnastuksen tehnyt henkilö tarkoittanut upeita Ike & Tina -levyjä, vaiko sitä vetelää miljoonahöttöä, jota Tina myöhemmin teki kasapäin. Vanhasta ilmoituksesta näin Tia Carrollin vierailleen Eestissä 2017, kenties joku valveutunut BN:läinen oli mestoilla.
Levy ei ehtinyt soittimessa montaa hetkeä vanheta, kun olin jo aivan koukussa avausraidan Ain’t Nobody Worryingin hypnoottiseen bassokuvioon. Biisi on mediumtempoinen r&b-pala, jossa modernismi ja perinteikkyys lyövät oivallisesti ja luontevalla tavalla kättä keskenään (yläfemmat). Lisää samanhenkistä tyylittelyä irtoaa komealta Leaving Again -siivulta, joka muuten on Tian itsensä kirjoittama. Myös balladien kimpussa hän tekee hyvää jälkeä. Niistä Even When I’m Not Alone on varsin pelkistetty vahvafiiliksinen soulballadi. I Need Someone on silkkaa tenhoavaa vanhan liiton soulia. Slovariosioon putoaa edelleen Never Let Me Go, joka herkistelee aivan ajattomassa r&b-miljöössä ja foni tuuttaa hienon tunnelmaa tiivistävän soolon.
Ettei tämä nyt lipeäisi pelkäksi kehumiseksi, niin Don’t Put Your Hands On Me on kai luonnehdittava bileraidaksi. Menoa ja vauhtia piisaa kyllä, eikä biisikään mikään kökkö ole, mutta jotenkin tämä eksyy vähän sivuraiteelle albumin kokonaisuutta ajatellen. Eipä tarvitse edellisen siellä sivuraiteella yksin kykkiä, kun se jo saa kaverikseen toisen biletyksen Ready To Love Again, joka taitaa olla tempossaan vieläkin vikkelämpi. Move On pujahtaa puolestaan funkkiksen puolelle, mikäs siinä, hyvinhän tämä vatkaa, mutta jää kyllä vähän täytesiivun asemaan.
Puhuin johdannossa myös bluesista ja sitä tarjoilee isolla kädellä sekä voimalla Our Last Time. Esityksessä on sykettä ja tunnelmaa. Mama Told Me puikahtaa blues-lokeroon sekin ja perustyypillisyydestään huolimatta on jälki paitsi komeaa, myös vaikuttavaa. Päätösraidan Why Am I Treated So Bad myötä tyhjenee gospelpajatso kerrasta, hienosta klassikosta upea kierrätys, joka tällä kertaa painottaa enemmän bluesimmillisempiä elementtejään.
Erittäin vahva albumi, jonka koettuani tohdin ennustaa, että Tiasta taatusti kuullaan vielä.
Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
