TEN YEARS AFTER – Woodstock 1969
(Chrysalis CRC1421, CD/CRV1421, 2-LP)
Levyarvio on aina kriitikon henkilökohtainen mielipide, mutta tätä henkilökohtaisemmaksi ei mikään kirjoittamani arvostelu voi mennä. Nousevan brittiyhtyeen Ten Years Afterin esitys Woodstockin jättifestivaaleilla New Yorkissa elokuussa 1969 oli minulle tajunnan räjäyttävä kokemus – vaikken tietenkään ollut paikalla.
Erityisesti Woodstock-elokuvaan taltioitu kitaristi Alvin Leen hurmoksellinen veto I’m Going Home koettuna pienen Harjavalta-nimisen paikkakunnan pienessä elokuvateatterissa oli elämys, jonka jälkeen mikään ei ollut entisellään – ei minulla, joka rakastuin palavasti bluesvetoiseen rockiin, eikä Ten Years Afterillakaan, josta tuli yhdessä yössä maailman kuumin bändi.
Vihdoin, 55 vuotta tuon legendaarisen esityksen jälkeen TYA:n koko Woodstock-keikka on kuultavissa kokonaisuudessaan, mokineen kaikkineen. Kuusi täyttä biisiä, joista yksikään ei ole alle seitsemän minuuttia, yhteensä reilu tunti, kun mukaan lasketaan ne mokailuhetket.
Ten Years After oli Max Yasgurin maille Woodstockiin tullessaan levyttänyt kaksi studiolevyä ja yhden livealbumin. Kolmas studiokiekko ”Ssssh” (1969) julkaistiin muutamia viikkoja tämän ikimuistoisen esiintymisen jälkeen, ja se ampaisi suoraan USA:n Top 10 -listalle.
Avausbiisiksi bändi oli fiksusti valinnut Willie Dixonin Spoonfulin, jonka amerikkalaisyleisö tunsi sekä Howlin’ Wolfin esityksenä että myös TYA:n aiemmilta Fillmore East -keikoilta New Yorkissa. Yleisö oli lämmitetty, mutta sitten kaikki meni pieleen.
Sonny Boy Williamsonin Good Morning Schoolgirlistä levyllä on rehellisesti kaksi ottoa, sillä ensimmäinen yritys epäonnistui täysin. Bändi keskeyttää soittamisen kokonaan jo kolmen minuutin jälkeen. Kosteassa säässä Alvin Leen kitara ja Leo Lyonsin basso olivat menneet epävireeseen.
Lyons jäätyi 500 000 ihmisen edessä niin, ettei hän meinannut millään saada soitintaan vireeseen. Lopulta bändi kuitenkin vetää adrenaliini suonissa kohisten biisin komeasti kotiin – paitsi että Lee onnistuu katkaisemaan lopussa kitarankielen. Kommellus paikataan siten, että rumpali Ric Leen pitkää sooloa The Hobbit aikaistetaan.
Ei siis varsinaisesti unelmakeikka tähän mennessä, mutta loppu onkin sitten historiaa. Ensin loistelias, lähes 18-minuuttinen versio Blind Willie Johnsonin ikivanhasta sävelmästä mutta Woodstock-yleisön paremminkin Al Kooperin tulkintana tuntemasta biisistä I Can’t Keep From Crying Sometimes avaa taivaan portit.
Sitten Sonny Boy Williamsonin repertuaarista poimittu Willie Dixon -sävellys Help Me johdattelee Leen väkevästi laulamana ja improvisoituine, hetkittäin supernopeine kitaraosuuksineen 15 minuutin ajan lopulliseen kliimaksiin. Se on tietenkin TYA:n klassikoiden klassikko, I’m Going Home, jonka ensiesitys oli bändin edellisenä vuonna julkaisemalla livelevyllä ”Undead” (1968).
Mitä voi sanoa biisistä, joka edelleen nostaa ihokarvat pystyyn ja vie ajatukset siihen pieneen elokuvateatteriin Harjavalta-nimisellä paikkakunnalla, aikaan, jolloin tukkaakin oli vielä melkein olkapäille asti. Imaginäärinen kitara soi yhä ja lujaa soikin!
Olen parantumaton Ten Years After -fani ja minulla on aika monta bändin livelevyä, joilla I’m Going Home totta kai soitetaan, mutta mikään niistä ei vedä vedä vertaa tälle esitykselle. Tähän liittyy niin paljon tunnetta.
Enkä ole yksin. Basisti Leo Lyons tapasi myöhemmin lentokentällä amerikkalaisia sotilaita, jotka olivat palaamassa Vietnamista. Tämä oli se biisi, jota he soittivat, kun saivat kuulla, että sotareissu oli heidän osaltaan ohi ja edessä oli paluu kotiin rakkaiden luokse. Niin tärkeä biisi niin monille.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
