TASAVALLAN PRESIDENTIN VUOSIJUHLAA!
Loppuvuodesta koettiin sekin ihme, että olin Tasavallan Presidentin joulukuisen juhlan vieraslistalla. Ei, älkää käsittäkö väärin. Sale ei minua kutsunut (vai mikä kanslia ne laput lähettääkään) eikä juhlia pidetty siinä tärkeän näköisessä rakennuksessa Kauppatorin laidalla. Tapahtumapaikka oli minulle läheisempi ja – anteeksi vaan kaikki yltiö-isänmaalliset – merkityksellisempi Tavastia Klubi. Kuten Tasavallan Presidentin juhlissa pitänee ollakin, paikka oli viimeistä neliötä myöten täynnä väkeä. Onhan 50-vuotinen ura, vaikkei ihan katkeamaton ole ollutkaan, juhlimisen arvoinen.
Pressan juhlallisuudet olivat valitettavasti hienoinen pettymys, enkä valita nyt edes tungoksesta tai Tavastian tarjoilun hinnoittelusta, sillä tilaisuudessa ei esiintynyt Pressa missään vakiokokoonpanossaan. Lavalla oli rumpali Vesa Aaltosen nuoremmista miehistä kokoama yhtye, jonka mukana vieraili yksi jos toinenkin alkuperäisjäsen tai aikalaisystävä. Aaltonen otti tosin tilanteen haltuunsa sekä komealla soitollaan että toimiessaan tilaisuuden seremoniamestarina. Hyvinhän nuo nuoret muusikot soittivat, mutta kokonaisuus ei kuulostanut miltään niistä Pressoista, jonka olin tottunut kuulemaan. Ei edes silloin, kun alkuperäisjäsenet olivat mukana. Mutta kun Junnu Aaltonen soitti, sai hän 60 vuotta nuoremman (!) kollegansa kuulostamaan pelkältä junnulta. Korkeasta iästään ja terveellisistä elämäntavoistaan huolimatta Juhani Aaltonen on edelleen yksi maailman vaikuttavimmista puhaltajista. Iloisia hetkiä olivat tietenkin basistien Måsse Groundstroemin ja Häkä Virtasen piipahdukset lavalla. Jukka Tolonen ei monien pettymykseksi tarttunut kitaraan, mutta kunnostautui basistina ja pianistina. Eero Raittinen käväisi hoitamassa vaadittavat lauluosuudet (varsinkin Eero Koivistoisen ja Jarkko Laineen Lennosta kii ilahdutti, vaikka sanat olivat välillä unohtua), mutta alkuperäissolisti Frank ”Frankie Boy” Robson häkellytti poissaolollaan. Majesteetillisimpia hetkiä (voiko tällaista rojalistista termiä käyttää tasavaltalaisessa yhteydessä?) tarjosivat vanhan muusikkoystävä Jukka Gustavsonin vierailut. Henkilökohtaisesti illan kohokohta oli vasta konsertin jälkeen, kun saavuin Tavastian aulassa sijaitsevalle myyntipisteelle. Svartin tiskillä oli äänilevyjen lisäksi mm. Pressan ”Lambertlandin” kansitaidetta kunnioittavaa t-paitaa ja kankaista levykassia (tietenkin minun kokoni oli loppu ja kassitkin oli myyty nopeammille asiakkaille). Sääli, olisin ostanut sekä paidan että kassin, sillä ko. levy taisi olla ensimmäinen valmiiksi äänitetty C-kasettini, jonka sain äidiltäni joululahjaksi ’72.
Päällimmäisenä nipussa oli kuitenkin Svartin tuorein Pressa-julkaisu ”Live In Lambertland” sekä tuplavinyylinä että tupla-cd:nä komealla (adjektiivi sopii paremmin vinyyliin) mustavalkoisella kannella varustettuna. Vähintäänkin hatun noston arvoinen kulttuuriteko jälleen Svartilta, noilta hulluilta turkkulaisilta.
TASAVALLAN PRESIDENTTI – Live In Lambertland
(Svart SRE 387)
Joo, tiedetään että voi kuulostaa helvetin kliseiseltä, mutta kyllä Pressa oli helvetin hyvä bändi! Sanon silläkin uhalla, että tiedän lehtemme lukijoissa olevan niitäkin, jotka eivät bändin musiikista erityisemmin välitä.
”Live In Lambertland” koostuu kolmesta Yleisradion tallenteesta kesältä ’72. Varsinainen studiolevy oli äänitetty Ruotsissa ja Suomessa jo keväällä bluestuottaja Sam Chartersin johdolla (asia, jota osasin arvostaa vasta myöhemmin). Kauppoihin se saapui syksyn puolella, joten kesän keikoilla musiikki oli suurelle osalle yleisöä uutta. Osittain myös bändille, sillä kappaleiden esittelyissä vilahtelee jonkinlaisia työnimiä. Luultavasti ”Lambertlandin” kannet eivät olleet vielä edes painossa, eikä kansitaiteilija ja lyyrikko Mats Huldèn ehtinyt antaa kappaleille lopullisia nimiä. Moinen ei kuitenkaan tunnu sen enempää kuulijoita kuin soittajiakaan vaivaavan.
YLEn nauhoitukset ovat häkellyttävän hyvätasoisia aikana, jolloin ”pitkätukkamusiikkia” ei vielä virallisilla tahoilla juurikaan osattu arvostaa. Nykypäivänähän kaikenmaailman hiphop-pellet ja iskelmän ruikuttajat paistattelevat televisiossa jatkuvasti eikä kustannuksissa ole pihtailtu. Ehkäpä maan päämieheen viittaava nimi herätti sen verran kunnioitusta, että äänityskoneisto vaivauduttiin raahaamaan paikalle. YLE taltioi Pressaa yllättävänkin runsaskätisesti, mutta ennen kaikkea on äärettömän hienoa, että nuo historialliset nauhat ovat säilyneet.
Vuonna ’72 Tasavallan Presidentin kokoonpano oli ehkä se muistetuin: kitaristi Jukka Tolonen, rumpali Vesa Aaltonen, basisti Måns Groundstroem ja laulaja Frank Robsonin tilalle kiinnitetty Eero Raittinen. Aiemmin saxofonisti Juhani Aaltosen oli korvannut mestarillinen, valitettavasti nykyisin edesmennyt Pekka Pöyry.
Otsikon mukaan tuplalevylle on valittu ”Lambertlandin” kappaleiden live-esityksiä. Ainoa poikkeus on Tolosen ensimmäiseltä soololevyltä (”Tolonen!” ’71) Pressan keikkaohjelmistoon päätynyt Ramblin’. Alkuperäislevytyksellä ei bändistä ollut mukana kuin Pöyry ja rytmiryhmänä olivat rumpali Reiska Laine sekä tuleva Pressa-basisti Häkä Virtanen. Vaikka Ramblin’ Tasavallan Presidentin keikkaohjelmiston bravuurina pysyikin – olihan siihen lisätty vielä Raittisen lauluosuus – taitaa tämä olla ainoa julkaistu tallenne kappaleesta. Toinen silmiinpistävä yksityiskohta on, ettei ”Lambertlandin” päätöskappaletta Last Quarters ole mukana lainkaan. Eikö siitä muka yhtään julkaisukelpoista versiota näiltä kolmelta keikalta löytynyt?
”Live In Lambertland” on koottu tyylikkäästi, sillä vaikka melkein kaikki kappaleet ovat mukana kahdesti (höh, miksei kolmeen kertaan, jos ne on kolmelta keikalta äänitetty, voisi joku fanaattisempi ihailija tuskailla), ei lopputulos ole itseään toistava. Kuuntelijaystävällisesti versiot on vielä sijoiteltu eri levyille, mutta hämmentävää on se, kuinka erilaisia tulkintoja bändi noista sävellyksistä esitti vain muutaman kuukauden sisällä. Kun albumin avaussikermä, elokuussa Esplanadin Kappelissa äänitetty Celebration Of The Saved Nine/The Bargain kestää 13 minuuttia, kesti pelkkä Celebration kuukautta aiemmin suomalaismuusikoiden suosikkiklubi Natsalla lähes 10 minuuttia ja Kulttuuritalon konsertissa syyskuussa The Bargain venyy lähelle varttia. Hurjimmaksi improvisaatio yltyy rönsyilevässä instrumentaalissa Dance (Espalla 14’19” mutta Natsalla ”vain” tipan alle 10 minuuttia). Improvisointikyvyn tai -halun puutteesta Pressaa ei totisesti voi syyttää, mutta pitkästymiseen sortunevat vain ne pariminuuttisiin rallatuksiin tottuneet kuulijat!
Progressiivinen rock, musiikinharrastajien slangissa proge, on kategoria, johon Tasavallan Presidentti tai aikalaisensa Wigwam usein väkisinkin tungetaan. Sananmukaisestihan se tarkoittaa edistyksellistä rock-musiikkia, mutta on aikojen saatossa saanut myös negatiivisen leiman: sisäänpäin kääntynyttä tekotaiteellista ja näennäisellä teknisellä osaamisella briljeeraavaa kylmää musiikkia. Edistyksellinen, jopa kokeileva Pressa tietenkin oli, mutta musiikki on monimuotoisuudestaan huolimatta lämmintä ja ihmisläheistä. Vaikka soittajat ovat häkellyttävän loistavia virtuooseja, se ei ole musiikin tekemisen ainoa lähtökohta. Pöyryn jazziin päin kallellaan oleva saxofoni yhdistyy omintakeisesti Tolosen bluesin kautta kimurantteihin kitarakuvioihin soljuvaan soittoon. Groundstroemin ja Aaltosen rytmiryhmä on ajalleen tyypillisesti tanakka, mutta svengaavan vivahteikas. Voi tosin kuvitella, että laulusolistiksi juuri värvätyn rhythm and blues -taustaisen Eero Raittisen osa ei ollut niitä kadehdittavimpia näiden koukeroisten sävellysten tulkitsijana. Mutta sopu sijaa antaa, on sanonta, joka toimii tässäkin tapauksessa. Tuplan useampaan kertaan kuunnelleena hämmästelen nauttivani kokonaisuudesta kerta kerralla enemmän.
Pressan juhlissahan media aina arvioi (lähinnä daamiväen) juhla-asuja, joten eiköhän ryhdytä leikkiin. Pisimmän korren taitaa vetää nyt basisti Måsse Groundstroem, joka ronskisti esiintyy kesähelteellä levykannessa ilman paitaa. Muusikot olivat tuohon aikaan timmissä kunnossa kuntosaleittakin. Dieetti taisi syntyä ihan puhtaasti ankean keikkatilanteen ansiosta.
P.S. Mikäli onnistutte löytämään myös Svartin samoihin aikoihin julkaiseman kolmen vinyylin paketin ”Wigwam Plays Wigwam”, korjatkaa talteen! Pienehkö painos lienee lähestulkoon loppuunmyyty.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
