SUPER CHIKAN & TERRY HARMONICA BEAN – From Hill Country Blues To Mississippi Delta Blues
(Wolf CD 120.940)
Tämä tuore Wolf-tuotos on jatkumoa pari BeeÄnnää sitten kirjoittamaani arvioon levystä (ks. BN 3/20), jonka teemana oli vertailla keskenään Piedmont-bluestyylisuuntaa edustaneen Archie Edwardsin ja Mississippin Delta Blues -koulukunnan Dr. Rossin musiikkia. Tällä kertaa Delta Blues on edustettuna Clarksdalen oman pojan, kohta kuusikymppisen James “Super Chikan” Johnsonin toimesta. Hänen vertailuparinaan on 100 mailin päässä itään Mississippin osavaltion ylänköalueen (Hill Country) Pontotocissa syntynyt ja edelleen asustava 10 vuotta nuorempi Terry “Harmonica” Bean. Merkittävänä erona edelliskertaiseen Wolf-tuotokseen jo 90-luvulla kuolleiden Edwardsin ja Rossin välillä, nyt esiteltävät artistit esiintyvät ja keikkailevat edelleen aktiivisesti. Molemmilla on taustameriitteinään reilut puolentusinaa albumia eri pikkulevymerkeillä ja omakustanteina, eikäpä tämänkaltaisilla artisteilla voisi oikein ollakaan mahiksia suureellisempiin soppareihin. Siinä(kin) mielessä Wolf tekee jälleen merkittävää kulttuurityötä afrikanamerikkalaisen musiikkiperinnön vaalimiseksi ja ylläpitämiseksi.
Cd:n kansivihkosen valokuva antaisi ymmärtää Chikanin ja Beanin soittavan yhdessä, mutta näin ei tosiaan ole laita. Wolf-moguli Hannes Folterbauer teki poikansa Nicolan kanssa äänitysretken heinäkuun lopulla kaksi vuotta sitten yhtenä ja samana päivänä sekä Clarksdaleen (Chikan) että Pontotociin (Bean), mistä voi päätellä äänitteiden syntyneen ilman isompia ennakkosuunnitteluja, soittotreenejä saati editointeja itse paikan päällä. Tämän kyllä oikeastaan myös kuulee. Saatan nähdä sieluni silmin, miten Folterbauerit menevät artistien kämpille ja kysäisevät, josko pantaisiin samantien nauhuri pyörimään…
Kappaleiden määrissä mitattuna miehet ovat levyllä suht tasapainoisesti esillä. Chikanilta on kahdeksan ja Beaniltä seitsemän raitaa, mutta Chikanin kappaleet ovat 4-5-minuuttisina turhan pitkiksi venytettyjä ja näin hän saa ajassa mitattuna osakseen noin 2/3 cd:n tunnin mittaisesta kestosta. Bean onnistuu omilla osuuksillaan julistamaan sanottavansa huomattavasti ripeämmin. Chikan toistaa ja kertaa paljolti samaa rytmiikkaa tukena omista kokemuksista ja taustoista kertoville tarinoilleen. Slidella on vahva panos hänen kitaroinnissaan. Chickan on myös tunnettu ja tunnustettu kädentaidoistaan ja itse kyhäämistään näyttävistä kitaroista (cd-kannessa on yksi esimerkki).
Terry “Harmonica” Bean on viime numeron Dr. Rossin kaltainen “one man band”, mutta on halunnut liittää taiteilijanimeensä erityisesti huuliharpun. Ehkä hän tuntee olevansa pikemminkin harpisti kuin kitaristi Omien kappaleiden lisäksi häneltä kuullaan niin Muddy Watersin (Who’s Gonna Be Your Sweet Man) kuin Slim Harpon (Got Love If You Want It) tuotantoa, jotka nyt eivät millään muotoa ole Mississippin ylänköalueen musiikin tyyppiesimerkkejä.
Molemmat artistit ovat mielestäni omimmillaan pienen combon säestäminä, joten kokonaisuus ei yllä kummankaan artistin parhaiden suoritusten tasolle. Toisaalta ei tällaista rustiikkista countrybluesia enää ole kovin tiuhaan tarjolla, joten otetaan mitä meille tarjotaan.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
