SHEMEKIA COPELAND – Blame It On Eve
(Alligator AL/ALCD 5022)
Shemekia Copelandista, 45, on kehittynyt yksi modernin bluesin tärkeimmistä äänistä. Kysymys ei ole enää siitä, miten upeasti hän laulaa – ylistihän arvostettu Washington Post häntä jo aiemmin sukupolvensa parhaaksi laulajaksi – vaan siitä, mistä hän laulaa.
20 vuotta debyyttialbumin (”Turn The Heat Up”, 1998) jälkeen kaikki muuttui. Tultuaan poikalapsen äidiksi Shemekia Copeland julkaisi uralleen käänteentekevän albumin ”America’s Child” (2018). Se ei ollut enää tavanomainen kooste bluesia, soulia ja rockia, vaan mukaan sekoittui americanaa ja kantriakin. Mutta ennen kaikkea levy sisälsi mustan äidin huolestuneita kannanottoja tärkeistä yhteiskunnallisista aiheista, kuten rasismista ja jakaantuneen yhteiskunnan nostattamasta väkivallasta ja suvaitsemattomuudesta.
Jatkoa seurasi ja Copelandin esittämä kritiikki epäoikeudenmukaisuutta ja epäkohtia mukaan vain kasvoi ja terävöityi seuraavilla albumeilla ”Uncivil War” (2020) ja ”Done Come Too Far” (2022). Ajankohtaisia aiheita lauluihin antoivat mm. Yhdysvaltain holtiton asekulttuuri, katujen väkivalta ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Levyt olivat suuria arvostelumenestyksiä, ja Shemekialle ropisi arvostettuja palkintoja.
Samalla levyjen rakenteet vakiintuivat. Painavat näkemykset amerikkalaisesta elämänmenosta saivat seuraukseen myös aiheiltaan toisenlaisia lauluja. Shemekia itse kertoo halunneensa levyilleen myös iloa ja hymyä. Ja jokaisella levyllä on myös aina yksi Shemekian isän, teksasilaisen blueskitaristin Johnny Copelandin biisi.
Kaikki edellä kerrottu pätee myös uudella albumilla ”Blame It On Eve”. Mutta ei pelkoa, kysymys ei ole menestysreseptin monistamisesta. Samaa asiaa ei jankuteta, vaan musiikki saa uusia muotoja ja aiheet ovat tuoreita. Nimikappale kertoo naisen oikeudesta päättää omasta kehostaan, ja esimerkiksi Broken High Heels kommentoi ilmastonmuutosta ja poliitikkojen välinpitämätöntä suhtautumista siihen.
Shemekia itse on erinomaisessa vedossa. Hänen äänessään on syvyyttä, tunnetta ja ulottuvuutta. Hänen vibratonsa on sangen persoonallinen. Kannattaa huomata, että kovista aiheistakaan laulaessaan hän ei saarnaa, ei jankuta eikä agitoi.
Uudelle(kaan) levylle Shemekia Copeland ei ole tehnyt yhtään biisiä. Albumin sävellyksellisestä ja sanoituksellisesta sisällöstä vastaavat jälleen tuottaja, kitaristi ja urkuri Will Kimbrough ja Shemekian mananageri John Hahn. Parivaljakko oli mukana myös edellisillä albumeilla, kuten myös basisti Lex Price ja rumpali Pete Abbot.
Kimbroughilla on taito tehdä kovista asia-aiheista sisältöä korostavan tiukkoja biisejä, kuten Tough Mother, jolla hänen kanssaan nimikappaleen tavoin kitaroi Luther Dickinson (North Mississippi Allstars). Toisaalta hän osaa tehdä laatua myös rennolla kädellä, kuten Is There Anybody Up There, jossa Shemekian kumppanina laulaa americanan erikoismies Alejandro Escovedo.
Normaalista blueskaavasta poikkeavia biisejä ovat myös esimerkiksi akustinen tarina Belle Sorciere, rokkigospel Tell The Devil sekä hauska kantri Tee Tot Payne, kertomus Rufus Payne -nimisestä muusikosta, joka opetti bluesia lapsi-ikäiselle Hank Williamsille, tulevalle legandalle.
Sitä itseään ja syvältä sittenkin on Johnny Copelandin tuotannosta valittu Down On Bended Knee, jossa Shemekia pääsee oikein kunnolla venyttämään äänijänteitään ja Kimbrough kitarankieliä. Väkevä blues ei kuitenkaan tällä kertaa ole levyn viimeinen biisi, vaan albumin päättää Heaven Help Us All, Ron Millerin gospel-vaikutteinen Motown-soul, joka oli Stevie Wonderin singlelevytys vuodelta 1970. Sen sanoma on yhä ajankohtainen.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
