THE SEACRUISERS – The Seacruisers
(Turenki Turenki-LP-14200-89)
Helsingin Kontulassa 1970-luvun lopulla alkunsa saanut Freddie & The Seacruisers tajusi teinivuosiensa palon syttyneen uudelleen tälle vuosituhannelle saavuttaessa. Kohtuullisen aktiivisen vajaan kymmenen vuoden keikkaperiodin jälkeen keski-iän villitys hiipui jälleen, mutta alkuperäiskitaristinsa Rolf Blombergin ja -rumpalinsa Mikael Soderlingin käskytyksessä vanhat buumilaiset ovat taas palanneet tositoimiin. Tyylisuuntaansa ryhmä on kuitenkin tarkistanut Turenki-yhtiön, tuottajana kunnostautuneen Hannu Leidénin sekä vierasosastolla ahkeroivien bonusmuusikoiden kuten pianisti Mr Breathlessin konsultaatiossa ohi rockabilly-boksin ja kohti poikkeuksellisen tuhtiotteista ”sähköbassorock’n’rollia”. Peruskoostumuksessaan nelimiehinen bändi tekeekin esikoisellaan äänenkäytöllisesti työtä käskettyä, mutta sitä suuremmalla syyllä en voi kuin äimistellä levytysmateriaalin totaalisen mielikuvituksetonta, kuin suoraan lähiökuppilan karaokelistalta tai ”best of the 50’s” -kokoelmalta copy-pastettua kappalekimaraa, joka olisi takuulla herättänyt hymähtelyä jo arvon yhtyeen poikavuosina. Mutta koska nyt vain on niin, että perusjolppienkin vaivatta tunnistamat Gene Vincentit, Eddie Cochranit, Carl Perkinsit, Chuck Berryt ja Johnny Burnettet näyttävät riittävän näinkin massiivituotantoisen pitkäsoiton tarpeisiin ilman ainuttakaan yritystä edes suunnata katsetta harvinaisempien ellei jopa itse kirjoitettujen laulujen äärelle, on kai siihen sitten suosiolla tyydyttävä.
Jaksan vahvasti uskoa, että valintojen kulahtaneisuus onkin ollut ryhmän tarkoituksellinen juoni. Muistattehan ne huoltoasemien jäljitelmäkasetit, jotka lupasivat kansilipareissaan ne kaikkein kovimmat hitit, mutta versioiden esittäjistä ei kuitenkaan ollut usein harmainta haisua, ei edes silloin kun syyttävien sormien olisi pitänyt osoittaa päin aikansa kouliintuneimpia studioammattilaisia.
Sinänsä Seacruisersin ponnekkaassa ilmaisussa ei ole mitään järisyttävän suurta uutuusarvoa, sillä itse sovitukset eivät toden totta jyräävyytensä lisäksi muutoin irtaudu siitä, millaisina nämä sotaratsut ollaan jo tähänkin asti opittu tuntemaan.
Kokoonpanon alkuperäisvokalisti Kim Gabrielsson ei kaiketi enää operoi vanhan bändinsä keulilla, vaan solistina toimii tällä albumilla artistinimellä Sakari Herttua esiintyvä vahvaääninen vokalisti. Hän machoileekin osuutensa siinä määrin tyhjentävästi, ettei seurueen suosiosta kotimaisilla keikkakaukaloilla taida olla epäilystäkään. Toivottavasti laulaja kuitenkin huomaa seuraavalla julkaisulla jättää ne teennäisimmät – ja kieltämättä paikoin myös korvaa häiritsevät elvistelyt tuotantopöydälle ja uskaltautua luottamaan rock’n’rollin pullisteluja kaipaamattomaan ydinsanomaan. Vissiä itua pumpun työskentelyssä kyllä kieltämättä jo nyt pilkistelee, sen todistaa etenkin rehdisti Ganes-formaattiin johdettu Wayne Cochran/J. Frank Wilson -hitti Last Kiss. Ainakaan Pearl Jamia eivät nämä herrat ole malliksi kuunnelleet.
Tasoituspisteet myös levyn odottamattoman tyylikkäästi toteutetusta etukansitaiteesta!
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
