ROY BROWN – Rocks
(Bear Family BCD 17749)
Saksalaisen uusintajulkaisukoljatin Bear Familyn eittämättä viime vuosien kaupallisesti tuottoisimpiin sarjoihin lukeutuva ”Rocks”-saaga tasapainoilee tuoreimmilla osillaan mukavasti rockabillyn ja rock’n’rollin ohella myös ykkösliigan blues- ja rhythm’n’blues-konkarien menopitoisemman materiaalin äärellä. Roy Brownin (1920–1981) tapauksessa perusteita mukaan pääsylle ei tarvitse selitellä edes paatuneimmalle rokkarikunnalle. (Crazy Cavanin 1970-luvulla versioimalla) Saturday Nitella sekä sitä seuraavalla (mm. The Crampsin 2000-luvun alun coverina ”nuoremmallekin polvelle” tutuksi tulleella) Butcher Petellä käynnistyvä 30-raitainen kokoelma vakuuttaa heti ensiminuuteillaan 1940-luvulla levytysuransa aloittaneen shouter-legendan toden totta olleen viimeisen päälle ”rock”. Kenties ainoan ongelman karhuperheen jäsenille on tällä erää tuottanut Brownin uptempo-tuotannon määrä, josta olisi riittänyt tasokasta ja punttia vipattavaa dokumenttia vaikka useamman CD:n tarpeisiin.
Ennen New Orleansissa Cosimo Matassan studiolla kesällä 1947 purkitettua Good Rocking Tonight -hittiään Brown oli ehtinyt paitsi laulaa aikansa gospelia, myös nyrkkeillä kehässä sangen tuloksellisesti. Vauhtirikkaat nuoruusvuodet veivät tulevaa laulajatähteä tilanteista ja lehtiotsikoista toiseen, eikä maineen kasvulta voinut välttyä. Kaiken takana oli silti jäätävä lahjakkuus sekä polte viihdyttäjän tielle. Vuoteen 1951 mennessä Billboardin R&B-sarjan Top 20 -hittejä oli kertynyt kaikkiaan 15.
Esikoismenestys tietenkin saneli tulevien levytysten sisällöllistä rakennetta. Brownin takuusoundia jalostettiin useimmiten juuri reippaassa jump-tahtilajissa – siitäkin huolimatta, että kumpikin hänen lähivuosien listaykkösistään, Long About Midnight (1948) ja Hard Luck Blues (1950), olivat slovareita. R&B-kakkosiksi nousseet Rockin’ At Midnight (1949), Love Don’t Love Nobody (1950) sekä listakolmonen Boogie At Midnight (1949) sitä vastoin luottivat nimenomaan Good Rocking Tonightin kaltaiseen kovaan ajoon ja ovat siksi kelvanneet tällekin koosteelle.
Tulkitaan sitten ”rock’n’rollia” terminä miten päin tahansa, vuoteen 1960 ulottuva katsaus edustaa Browninkin kohdalla etupäässä ajalleen tyypillistä keskitempoista swing- ja jump-poljentoista rhythm’n’bluesia. Mikään Little Richard -klooni hän ei pyrkinyt koskaan olemaan eikä hänestä rohjettu lähteä sellaista muovaamaankaan, vaikka muutoin armoton metsästys jo kertaalleen kadonneen suosion jäljittämiseksi jatkuikin pitkälle 1970-luvulle ja johti mm. useiden soulblues-äänitteiden tekemiseen. Hallitun päätöksen tälle tutkielmalle suo CD:n uusin mutta äänimaisemallisesti viitisen vuotta vanhemmasta menevä Rocking All The Time, jonka Roy kävi purkittamassa vuonna 1960 Royal Recording Studiolla Memphisissä mm. Sammy Lawhornin, Willie Mitchellin, Lewis Steinbergin ja Al Jacksonin säestyksellä.
Lopuista levyn antimista 6 näytettä ajoittuu 1940-luvulle (mainittakoon erikseen pianisti Paul Gaytenin bändin kanssa The Treniers -tyyliin raivokkaasti boogie woogie -hurjasteltu Riding High New Orleansista 1949), suurin osa sisällöstä on siten peräisin 1950-luvulta.
Tärkeiltä vuosilta 1950–52 kuullaan kaikkiaan 12 esimerkkiä (mm. esirock’n’rollina tuhdin puhallinsektion kera vinhasti kiitävä Cadillac Baby sekä kitaristi Edgar Blanchardin liidaaman orkesterin hieno shuffle Beautician Blues, molemmat vuodelta 1950, sekä vasta vuonna 2000 ensi kertaa julkaistu vaihtoehtoinen vuoden 1952 otto hölkkäaskelisesta Hurry Hurry Babysta). Brownin hitittömiltä vuosilta 1953–55 annetaan viisi mallisuoritusta (mm. Big Mama Thorntonille osoitettu rehevä vastauslevy Mr. Hound Dog’s In Town, New Orleans -iloittelu Gal From Kokomo sekä jiver-tanssiväen hyvin tunnistama Black Diamond).
Brownin levy-yhtiönä toimi aina 1950-luvun puoliväliin saakka King-DeLuxe -konsortio, joten huomattava osa CD:n materiaalista myös ikuistui Kingin omilla studioilla Ohion Cincinnatissa. Sen jälkeen laulaja kiinnitettiin Imperial-yhtiölle, jolloin hän teki nauhoituksia taas useimmiten New Orleansissa. Näiltä ”varsinaisilta rock’n’roll-vuosilta” 1956–58 on mukana 6 näytettä. Levytettäväksi valikoitui paljolti Dave Bartholomewin ja tämän vaimon Pearl Kingin hengentuotteita (alussa mainitun Saturday Niten ohella mm. Fats Dominon myöhemmin ”omima” Let The Four Winds Blow, joka teki Royn versiona keväällä 1957 yllätysnousun Billboardin R&B-listan sijalle 5 ja pop-listan sijalle 29), mutta myös nuorten rokkarien, kuten Johnny & Dorsey Burnetten, Buddy Knoxin ja Jimmy Bowenin kappaleita. Burnetten veljesten rockabilly-hengessä piehtaroivan Hip Shakin’ Babyn sekä samaisessa sessiossa (Hollywoodissa maaliskuussa 1958) taltioidun oman We’re Goin’ Rockin’ Tonight -mukaelmansa myötä Roy Brown tulikin tavallaan heittäneeksi hyvästit yhdelle nuorisovillitykselle – tosin vain toivottaakseen pian seuraavan vuosikymmenen käynnistyttyä repertuaariinsa tervetulleeksi mm. twistin. Yrittänyttä ei laiteta.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
