RORY GALLAGHER – Live In San Diego ’74
(Chess 3891 437)
Koska tämä, helvetti, oikein loppuu? Record Store Day, tuo levynostajien painajainen tai päiväuni (kukin päättäköön itse), julkaisee taas jokavuotisen Rory Gallagherin konserttiäänitteen. Tupla-albumi komealla laminoidulla kannella – mutta jälleen kerran samat kappaleet, jotka on kuultu moneen kertaan aiemminkin. Vuonna 1995 hiippakuntaa vaihtaneen kitarataiturin levyjä taitaa olla ilmestynyt kuoleman jälkeen suunnilleen yhtä paljon kuin sitä ennen. Ostin kuitenkin (tai tietenkin) myös tämän levyn saman tien, ja uskokaa tai älkää – en ole katunut päätöstäni vähääkään!
Rory Gallagherin ylistetyin live-levy lienee edelleen hänen kotimaansa kiertueella tallennettu ”Irish Tour ’74”, mutta onko tämä sitäkin parempi? En halua ottaa kantaa, mutta ei ainakaan huonompi. Kokoonpano on sama, joka villitsi yleisön Ruisrockissa vuonna ’75 ja seuraavana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla, kosketinsoittajana Lou Martin, rumpalina Rod de’Ath ja basistina luonnollisesti Gerry McAvoy. Vaikka Amerikan valloitus jäi hieman puolitiehen, on tämä levy osoitus siitä, että ainakaan musiikista ei ollut valittamista. Kuuluisalla San Diego Sports Arenalla, jossa viisi vuotta aiemmin oli äänitetty Jimi Hendrixin konsertti, sai Rory valloitettua yleisön puolelleen. Irlantilainen peräänantamattomuus huokuu heti alkutahdeista.
Kuten sanottu, kappalevalikoima ei tuota yllätyksiä kenellekään, joka on vähänkin seurannut Gallagherin tekemisiä. Messin’ With A Kid oli tuolloin vakituinen aloitus ja tuosta Junior Wellsin klassikosta Rory on aina saanut irti alkuperäisestä poikkeavasti oman näköisensä. Muddy Watersin kanssa hän teki yhteistyötä jo tämän ”London Sessions” -albumin yhteydessä, ja I Wonder Who (Who’s Gonna Be Your Sweet Man When I’m Gone) lienee peruja noilta ajoilta. Tuolloin vielä uusimmalta studiolevyltä ”Tattoo” on mukaan ehtinyt rankasti päällekäyvä viidakkorytminen Cradle Rock sekä vaikuttava A Million Miles Away. Se on kappale, joka vetää kapakassa hiljaiseksi kovemmankin riitapukarin – ehkä jopa Irlannissa. Valitettavasti en ole kotimaisessa baarissa kuullut sen kuin yhden kerran. Hiljaista oli. Edelliseltä ”Blueprint”-albumilta on mukana aina yhtä tarttuva shufflerytkytys Hands Off.
Keikan on luultavasti päättänyt tuttuun tapaan Bullfrog Blues, versio William Harrisin vuonna 1927 alkujaan levyttämästä ripeästä bluesista. Harrisin tulkintaa kuunnellessa tuli mieleen kysymys, oliko se maailman ensimmäinen levytetty rock’n’roll? Suoraviivainen 4/4-rytmi kun ei ollut itsestäänselvyys vielä edes 50-luvulla. No, Rory bändeineen rokkaa ainakin siihen malliin, että kuulijakin hengästyy. Kitara- ja pianosoolojen lisäksi myös basisti ja rumpali saavat reippaasti soolotilaa. Niissäkään ei intensiteetti pääse katoamaan.
Viimeisen, eli nelospuolen täyttävä In Your Town lienee ollut encore, mutta helpolla eivät pääse sen enempää soittajat kuin yleisökään. Päällekäyvä yhden soinnun boogie repii mukaansa kuin John Lee Hooker konsanaan.
Seitsemän kappaletta tupla-albumilla saattaa näyttää vähäiseltä, mutta ei kuunneltuna. Gallagherille tyypilliseen tapaan ns. normaalipituiset kappaleetkin lähtevät elämään omaa elämäänsä niin sooloissa kuin myös lopetuksissa, jotka yltyvät kiihkeään jammailuun. Mutta vaikka esitykset venähtävätkin, yhtään tylsää hetkeä ei löydy. Tietysti olisi odottanut mukana olevan joitain ikisuosikkeja, kuten Tattoo’d Lady, Who’s That Comin’, Laundromat, mandoliinibravuuri Goin’ To My Home Town tai jokunen akustinen blues, mutta näistähän on jo ennestään useampi versio.
Onko tämä Rory Gallagherin paras live- tai ylipäänsä levy? Siltä se kuulosti jo heti kun laitoin sen soimaan, mutta niinhän ne kaikki muutkin ovat kuulostaneet. Itseni yllättäen, totean, että jos haluaa Gallagherin musiikkiin tutustua, tämä ei ole yhtään hullumpi vaihtoehto.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
