THE ROLLING STONES – Hackney Diamonds (Live Edition)
(Rolling Stones 588 029-6)
Vuoden 2023 lopulla ilmestynyt Rollarikiekko on ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä levy varmaan 20 vuoden tauon jälkeen. Olin salaa toivonut heiltä uutta levyä, vaikka en uskonut sitä koskaan tulevan, en ainakaan Charlie Wattsin poistumisen jälkeen, vaan toisin kävi. Levystä on saatavilla jos jonkin näköistä versiota: CD-levyä perusjampoille, keräilijöille erilaisia värivinyyliversiota ja kansivariaatioita, CD/Blu-ray -versiota paremman laitteiston omaaville, baseball-faneille suosikkijoukkueensa mukaan brändättyjä versioita, jalkapalloilijoille FC Barcelonan logolla varustettua kuvalevyä sekä kaikille mattimyöhäisille tätä tupla-CD:tä, jossa on myös mukana liveosuus.
Charlie Watts oli ehtinyt parille raidalle rummut soittaa ja loput kappaleista hoitaa Steve Jordan. Luottobasisti Darryl Jonesia ei ole mukaan otettu, vaan Ron Wood ja Keith Richards vastaavat bassoraidoista. Tuottajaksi on valittu Andrew Watt, joka soittaa useassa kappaleessa bassoa, kosketinsoittimia tai lyömäsoittimia ja on saanut nimensä myös pariin sävellyskrediittiin. Wattin meriittilistalta löytyy sellaisia nimiä kuin Justin Bieber, Rita Ora, Miley Cyrus ja monia muita allekirjoittaneen mielestä yhdentekeviä artisteja. Ainoa edes vähän rock, jota Watt on tuottanut, lienee Iggy Pop. Mistähän Jagger ja kumppanit ovat saaneet päähänsä ottaa tuottajaksi kaverin, joka ymmärtää rockista melkein yhtä paljon kuin naapurin koira? Levy pursuaa vierailijoita ja mukana on lähes kaikkea Elton Johnista Lady Gagaan. Vaikkei kukaan huononna lopputulosta, ei heistä sanottavammin apuakaan ole.
Levy poikkeaa kaikista muista Rollari-julkaisuista monella tapaa. Heti alussa rummut puskevat päälle ja Mick Jagger kuulostaa siinä määrin “etäiseltä”, ettei sokkotestiin saapunut arvovaltainen kutsuvierasraati edes tunnistanut laulajaa, ja osa ei vakuutteluistani huolimatta edes uskonut sen olevan Sir Mick. Ymmärrän asian, sillä aiemmin kuuntelemani Iggy Pop ei Wattin tuottamana suinkaan kuulostanut itseltään vaan joltain päämäärättömältä karjujalta.
Materiaali on suurelta osin keskinkertaista ja tuntuu kuin osa kappaleista olisi otettu mukaan vain siksi, että levystä saadaan täysimittainen. Post-grunge Bite My Head Off ylipursuavine särökitaroineen on pelkkää räimettä. Minä luulin, että grunge kuoli ja kuopattiin Kurt Cobainin mukana. Charlie Wattsin rummuttama ja Bill Wymanin bassottelema Live By The Sword on periaatteessa ihan jees, mutta Jaggerin naapurihuoneesta kuuluvan laulun ansiosta menee hyvän yön tuolle puolen. Toinen Wattsin soittama kappale Mess It Up on levyn normaalein veto. Keeffarin laulama Tell Me Straight polkee paikallaan kuin hallituksen täysistunto. Depending On You on sävellyksenä mainio ja olisi oikein mukava kantrirock, jos se olisi toteutettu oikein, mutta jousineen ja kaikuineen se on muutettu hirveäksi avaruuskantriksi. Viimeiseksi kappaleeksi valittu Rolling Stone Blues on kaikuja “Blue And Lonesome” -albumin suuntaan, mutta lopputulos ei ole odotusten mukainen. He ovat joskus ottaneet harha-askelia sivuteille kuten “Black And Blue” ja “Undercover”, mutta perusasioiden pariin on palattu heti seuraavalla levyllä. Onko tämä nyt sitten niitä kokeiluja tai pitäisikö sanoa erehdyksiä, vai onko kyseessä heidän nykyinen/tuleva tyylinsä?
Entä liveosuus sitten? Levyn julkistamistilaisuudesta taltioitu puolen tunnin ja seitsemän kappaleen mittainen setti sisältää neljä kappaletta “Hackney Diamondsilta” ja kolme vanhempaa sävellystä. Esityksissä on vain kosketinsoittajalla sekä yhdellä taustalaulajalla jatkettu peruskokoonpano, jonka ansiosta uudet kappaleet ovat kuuntelukelpoisia. Esimerkiksi Angry on studioversiota parempi ja Whole Wide World kuulostaa suorastaan hyvältä. Kitarasoundi on paikoin kireän diskanttinen, mutta muuten vanhoissa herroissa tuntuu olevan vielä puhtia. Vanhat sotaratsut Shattered, Tumbling Dice sekä Jumpin’ Jack Flash kulkevat sellaisina “eläkeläisversioina” tarjoamatta mitään uutta niistä aiemmin julkaistuihin livevetoihin nähden. Encorena kuultava Sweet Sounds Of Heaven alkaa kauniisti, mutta Lady Gagan saapuessa lauteille homma menee sellaiseksi huutamiskilpailuksi, että tinnitus on todella koetuksella.
“Hackney Diamonds” on kuin perjantain lounas, johon on sekoitettu koko viikon tähteet alkusalaatteineen ja jälkiruokineen. Musiikki suorastaan hyökkää päälle ja aiemmilta levyiltä tuttu rento ja rullaava meininki loistaa poissaolollaan. Yleensä Rollareiden musiikki on soljunut omalla painollaan ja niin sen olisi pitänyt antaa mennä tälläkin kertaa eikä ruveta turhia kikkailemaan. Kun ollaan näin suuressa määrin sivussa valtatieltä, ei mielestäni ole edes järkevää enää levyjä tehdä. Onko tämä sitten Rollareita heikoimmillaan? Kenties, mutta ainakin heillä on runsas 20 parempaa studioalbumia. Onneksi Youtubesta löytyy näytteitä, myös kuvallisessa muodossa, jotta jokainen voi ottaa maistiaiset ennen ostopäätöksen tekemistä.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
