ROCKY ATHAS – Livin’ My Best Life
(omakustanne)
Teksasilainen Rocky Athas muistetaan parhaiten John Mayallin vuosien 2009–2016 luottokitaristina. Tosin pitkäaikaisemmat southern rock -fanit saattavat muistaa hänet myös raisusta boogiebändistä Black Oak Arkansas.
Ja sitten on yksi kunnianosoitus, jollaista ei monen kohdalle osu. Rocky Athas on niin huippuhyvä kitaristi, että taidoista vaikuttunut Thin Lizzyn Phil Lynott sävelsi hänen kunniakseen jopa biisin Rocky (albumille ”Johnny The Fox”, 1976).
Kun Mayall päätti typistää bändinsä trioksi ja Athasin työt Bluesbreakersissa loppuivat, hän keskittyi omaan uraansa ja julkaisi soololevyn ”Shakin’ The Dust” (2017). Seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen sille saadaan nyt viimein jatkoa.
Albumi syntyi tiiviissä perhepiirissä. Bassoa soittaa poika Rocky Athas II, rumpalin pallilta laulaa ja hyvin laulaakin vanha soittokumppani Walter Watson, jonka poika Jared Watson puolestaan hoitaa rytmikitaristin tehtäviä. Ja sitten levyllä vierailee muuan brittibluesin kummisetä…
Heti kärkeen on sanottava, että ”Livin’ My Best Life” on aivan erinomainen bluesrock-levy, vanhan koulukunnan puhdasverinen edustaja. Athas, 69, soittaa pitkän uransa ja ikävuosiensa tuomalla kokemuksella ja kypsyydellä. Julkaisulta aistii klassista ajattomuutta, vaikkei tuntisi lainkaan Athasin ansiokasta taustaa, johon kuuluu Mayallin lisäksi yhteistyö myös muun muassa Double Troublen, Glenn Hughesin ja Jimi Hendrixin Band of Gypsys -rumpalin Buddy Milesin kanssa.
Kymmenestä kappaleesta puolet on Athasin kynästä, puolet erittäin hyvällä maulla valittuja lainoja. Materiaali on hyvin tasavahvaa. Tämä on niitä levyjä, joilla ei ole yhtään heikkoa biisiä.
Athas on erittäin taitava ja maukas kitaristi, jonka vahvuuksista koronasulun ajoilta peräisin oleva nimikappale Livin’ My Best Life antaa heti väkevän näytön. Se on tuplattuine kitaroineen kuin koko albumin käyntikortti.
Puolislovari Only In My Dreams on koottu ihan klassisista palikoista ja viehättää avarien kitarasaundiensa tenholla. Vetävä Dark Days ja psykedelissävyinen (á la Robin Trower soolouransa alkuvuosina) Solid Ground voisivat olla 1970-luvulta. Pitkiä sointukaaria hyödyntävä Sad Affairs viittaa Gary Mooren soundimaailmaan. Kerrassaan vahvaa soittoa.
Black Cat Moan on peräisin Beck, Bogert & Appicen ensimmäiseltä ja ainoaksi jääneeltä nimikkoalbumilta (1973). Athas kunnioittaa edesmennyttä kitaristisuuruutta vahvalla wah-wah-tehosteella.
Long Gray Mare, Peter Greenin sävellys Fleetwood Macin esikoisalbumilta (1968) on harvemmin kuultu laina. Kappale elää John Mayallin kiperän huuliharpun johdattelemana. Nostalgiaa, kyllä vain, mutta kannattaa muistaa, että Mayall on toiminut sekä Greenin että Athasasin pomona.
Bob Dylanin 1960-luvun tuotantoa edustava Watching The River Flow jatkaa komeiden cover-versioiden sarjaa. Dylanistit – kunhan toipuvat siitä, että alkuperäinen pianovetoisuus on vaihdettu kitaroihin – voivat tämän vahvistaa, mutta mielestäni tulkinnassa tavoitetaan hyvin ajan henkeä. Samaa voi sanoa Free-biisistä Walk In My Shadow (debyyttialbumilta ”Tons Of Sobs”, 1969), jossa Athas tekee kunniaa Paul Kossoffille.
Albumin päättävä Palace Of The King (Freddie Kingin albumilta ”Getting Ready”, 1971) on toinen tuttu laina. John Mayall jopa nimesi Kingiä kunnioittavan albuminsa (”In The Palace Of The King”, 2006) sen mukaan. Athas ei vielä sillä levyllä soittanut, mutta vetää biisin nyt todella hienosti.
Kappaleiden taustat kertovat, milloin Rocky Athasin mielestä tehtiin parasta bluesrockia. En voisi olla enemmän samaa mieltä.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 5/2024)
